Kirjojeni henkilöistä, tapahtumista ja tapahtumapaikoista

Useimmissa Seikkailuja Lapissa -kirjoissani päähenkilöinä on poikakolmikko Janne, Riku ja Antti. Pojista Janne ja Riku on kuvattu veljeksinä ja Antti heidän kaverinaan. Kahdessa kirjassa - Inarijarven aarre ja Prinsessan sieppaus Pältsalla - retkellä on ollut mukana myös Maarit, joka on veljesten sisko. Lisäksi merkittävä rooli eräissä kirjoissa - mm. Sotatunturin porovarkaat ja Takaa-ajo Ruijassa - on ollut Kemijärvellä asuvalla Kalle-sedällä.

Kuten aikaisemmista blogiteksteistäni on käynyt selville, omien poikieni nimet ovat myös Janne ja Riku. Heidän kanssaan olen myös tehnyt useita Lapin vaelluksia. Todellisuudessa myös Maarit on tyttäreni ja siis veljesten isosisko. Hänkin on myös tosielämässä ollut mukanamme useilla Lapin vaelluksilla, esimerkiksi Inarijärven aarre -kirjassa kuvatulla melontaretkellä.

On tietysti selvää, että nimiyhteys ei ole sattumaa. Alunperin tarkoitukseni oli julkaista ensimmäinen kirjani jo 1980-luvun puolivälin tienoilla, siis suunnilleen samoihin aikoihin kuin tein poikieni kanssa ns. pohjoiskalottireissut Saariselälle, Kebnekaisen suuntaan, Lemmenjoelle, Saanalle, Nordkappiin ym. Pojat olivat silloin vielä varsin nuoria, Riku juuri ala-asteen aloittanut, Janne muutaman vuoden vanhempi. Olimme myös vasta muutaman vuoden ehtineet asua eteläisessä Suomessa muutettuamme Kemijärveltä. Senpä vuoksi tietoisesti ja tahallisesti halusin laittaa kirjassani seikkailemaan poikieni kaimat, mutta en tietenkään poikia itseään! Lisäksi jo tuossa kirjani alkuversiossa oli mukana kolmas poika, koska mielestäni kolmikko on "sopiva" kokoonpano seikkailulle.

Kaikki ei kuitenkaan sujunut aikomusten mukaan. Kirjani jäi tuolloin julkaisematta, koska kustantaja katsoi, ettei perinteiselle toiminnalliselle seikkailukirjalle ollut siinä ajassa "tilausta". Omakustanteena kirja tuohon aikaan olisi tullut liian kalliiksi.

Ajat muuttuivat. Tuli digipainotekniikka, joka mahdollisti pienet painokset kohtuullisin kustannuksin. Niinpä 2000-vuosikymmenen puolivälin tienoilla päätin toteuttaa kirjani omakustanteena. Kirjani säilyi lähes sellaisenaan saman sisältöisenä kuin se oli kirjoitettu parikymmentä vuotta aikaisemmin. En lähtenyt vaihtamaan edes päähenkilöiden nimiä, vaikka pojistani oli varttunut aikamiehiä. Kirjan kolmas poika sai nimekseen Antti. Nimen lainasin tyttäreni Maaritin silloiselta poikaystävältä, myöhemmältä vävyltäni. Hänhän oli tuohon aikaan ollut mukanamme Lapin reissuilla jo kymmenkunta vuotta.

Kun annoin vuonna 2006 kirjani päähenkilöille samat nimet kuin todellisille lähipiirini henkilöille, pidin sitä lähinnä vitsinä, mutta ehkä samalla myös jonkinlaisena mukavana muistona monista yhteisistä Lapin reissuista.

Herää tietysti väistämättä kysymys, muistuttavatko kirjan pojat näitä todellisia nimikaimojaan. Onko heissä jotain yhteistä? Vastaukseni on, että kyllä ja ei. On aivan ilmeistä, että väistämättä kirjan henkilökuvauksiin tulee - joko tahallisesti tai tahattomasti - myös piirteitä fiktiivisten henkilöiden todellisista nimikaimoista. Syynä ei kuitenkaan ole niinkään se, että on nimiyhteys, vaan se, että kirjani seikkailut ovat suurimmaksi osaksi tapahtumapaikkojen osalta autenttisia. Nuo vaellukset, jotka kirjoissani tehdään, ovat suurimmaksi osaksi tapahtuneet myös todellisuudessa. Senpä vuoksi kirjan vaellusten tapahtumien kautta monin osin elän todellisten vaellusten tapahtumia uudestaan. Tällöin sinne tahattomastikin pujahtaa myös todellisuutta vastaavaa henkilökuvausta. Toisaalta on vastapainoksi todettava ja muistettava, että todellisilla vaelluksillamme ryhmämme kokoonpano on vaihdellut. Mukana on ollut henkilöitä, jotka eivät esiinny kirjoissani, vaan on tavallaan "korvattu" tuolla kirjojeni vakiokokoonpanolla. Kaikilla todellisilla vaelluksilla ei myöskään ole ollut läheskään aina mukana koko kolmikkoa - tai nelikkoa eli siis myös veljesten sisarta.

Kuulostaa ehkä hieman hassulta, mutta myös Kalle-sedällä on ollut vastineensa. Kun otin hänet ensimmäiseen kirjaani, niin hänen esikuvanaan oli eräs kemijärveläinen henkilö, hyvä tuttavani. En kuitenkaan katso voivani hänestä tässä yhteydessä tämän enempää kertoa.

Kun kirjojani on jo kertynyt kuusi ja kun niissä aina seikkaillaan kesäisin, on siitä ollut väistämättä seurauksena sellainen luonnonlain vastaisuus, että pojat ovat muuttuneet iättömiksi. He eivät siis tavallaan vanhene, vaikka kesästä toiseen tekevät Lapin reissun. Tosielämässähän he olisivat jo kuuden seikkailukesän aikana kasvaneet "ulos" poikaiän formaatista.

Blogitekstin piristykseksi liitän tähän kuvan ruskan värjäämältä Sallan Kuskoiva-tunturilta. Kuskoiva menetti puustonsa suuressa Tuntsan metsäpalossa vuonna 1960 eikä puustoa ole saatu vieläkään palautettua.

Kuten jo edellä totesin, kirjojeni tapahtumapaikat ovat suurimmaksi osaksi todellisia. Paikkakuvauksessa olen pyrkinyt pysymään mahdollisuuksien mukaan todellisuuden rajoissa. Joissakin tapauksissa olen joutunut sallimaan itselleni hieman kirjailijan vapautta, mutta lähtökohtana on ollut todellisuutta vastaava kerronta. Tämä on ollut tietoinen valinta ja tavoite. Olen halunnut, että kirjani - samalla kun ne ovat fiktiivisen seikkailullisia - toimivat myös eräänlaisina paikka- ja luontotiedon välittäjinä. Ne eivät luonnollisestikaan ole - eivätkä voisikaan olla - mitään retkioppaita, mutta niistä kuitenkin - toivottavasti - saa kohtuullisen käsityksen kuvatusta alueesta, vaellusreitistä, luonnosta ja seudun olosuhteista ylipäätään. Kuten edellä myös totesin, kirjoissa kuvatut vaellukset ovat pääosiltaan tapahtuneet myös todellisuudessa. Olen ne itse henkilökohtaiset taivaltanut ja kokenut.

Koska tapahtumapaikat ovat todellisia ja kirjoissa kuvattujen vaellusten taustalla on todellisia vaelluksia, ovat myös kirjojen valokuvat tapahtumapaikkojen suhteen lähes sataprosenttisesti todellisia. Valitettavasti kuvien taso ei vastaa toiveitani. Useimmat kirjoissa käytetyt kuvat ovat alunperin värikuvia. Kustannussyistä ne on muutettu mustavalkoisiksi, mutta tällöin niistä ei tule edes sen veroisia kuin olisivat alkuperäiset mustavalkokuvat. Rohkenen toivoa, että tulevina vuosina värikuvapainaminen sen verran halpenisi, että myös omakustanteisiin kirjoihin voisi käyttää värikuvia.

Kirjojen tapahtumat sen sijaan ovat suurimmaksi osaksi mielikuvituksen tuotetta. Olen mielestäni niidenkin osalta yrittänyt valita sellaisia fiktioita, jotka ainakin teoriassa voisivat olla jopa faktoja. Aivan mahdottomia vapauksia en ole mielikuvitukselleni sallinut. Kirjasarjan laajentuessa näyttää kuitenkin siltä, että tässä suhteessa kenties joudun joustamaan aikaisempaa enemmän. Mielikuvitus tullee jatkossa liitämään vapaammin.

Kirjani ovat itsenäisiä teoksia. Niiden ainoan jatkumon muodostavat päähenkilöt ja tietysti tapahtumaympäristönä Lappi. Kirjoissa saatetaan palautumina ohimennen todeta jonkin aikaisemman kirjan tapahtumat, mutta sinänsä kirjojen tapahtumilla ei ole toisiinsa jatkumoa - ei ainakaan toistaiseksi.

Lopuksi hieman toisenlainen kuva Itäkairasta. Hiihtelen metsäsuksilla Sallan Kuusikkovaarassa, Naruskajärven tuntumassa, keskitalven hijaistakin hiljaisemmassa erämaassa.

Paluu Sallan erämaihin

1980-luvun loppupuolella jäi Lapin reissujen osalta muutama vuosi väliin. 1990-luvulla teimme sitten poikaporukalla - tai oikeastaan silloin voi jo sanoa miesporukalla - useitakin kalastusreissuja. Ilmeisestikin vanhojen muistojen inspiroimana ne suuntautuivat pääasiassa Sallaan, Itäkairan erämaihin.

Alkuvuosina viihdyimme jopa Naruskajoen Siekakönkäällä, joka oli aivan Naruskan kylän kupeessa Karhutunturille vievän sivutien varressa. Eräällä reissulla huiputimme myös Karhutunturin. Useampia öitä vietimme teltassa joen partaalla ja kalastelimme koskesta tammukoita ja harreja. Paistelimme niitä nuotiolla sillan vieressä olevalla nuotiopaikalla. Silloin kun kalaonni ei ollut myötä, haimme Naruskan kyläkaupasta käristemakkaroita. Valitettavasti eräänä kesänä jouduimme toteamaan, että tuo varamuonavarastomme oli laittanut ovensa pysyvästi säppiin.

Alla kuvassa Naruskajoen Siekakönkään alapuolista koskea. Sitä käytettiin myös koskimelontaan, minkä vuoksi itse puhuimmekin aina "melontakoskesta".

Reissumme alkoivat vähitellen ulottua syvemmälle Sallan erämaahan. Niin päädyimme Naruskan tammen tienoille Naruskajoen Porttikoskelle ja aina Tuntsalle saakka. Eräs mieleen painuvimmista reissuista oli Tuntsalle kesäkuussa, kun säätila heitti nollan tuntumaan päivälläkin. Satoi räntää ja rakeita. Olin reissussa poikieni kanssa. Heidän sormensa olivat aivan jäässä, kun he Tuntsan Suomen puoleisella alajuoksulla valtakunnanrajan tuntumassa vispasivat perhojaan. Huonosta kelistä huolimatta Janne sai silloin suurimman koskaan Tuntsasta saamansa taimenen. Minä pitelin nuotiota joen äyräällä. Yöksi ajoimme Kuskoivan kodalle, jossa lavereilla yritimme torkkua aina niin kauan kuin tulisijassa riitti puita. Sitten oli taas jonkun noustava tekemään uudet tulet, ettei aivan palelluttu.

Kuvassa Riku Tuntsan Piimäkurun laavulla kalastustamineissaan:

Porukkaamme kuuluivat - hieman reissukohtaisesti vaihdellen - poikani Janne ja Riku sekä tyttäreni poikakaveri, siis tuleva vävyni, Antti. Eräällä reissulla mukana oli myös vaimoni sukulaismies. Siis 3-4 henkilöä per reissu eli autollinen ja teltallinen porukkaa.

Retkemme pitenivät edelleen. Ajelimme Naruskajärven kautta Värriöjoen varteen. Vuonna 1996 kalastelimme muun muassa Värriön sivujoilla Puukkohaaralla ja Luuhaaralla. Päädyimme myös Tulppion seudulle, jossa kohteinamme olivat Nuortin kanjoni ja Ylä-Nuortti.

Vanhan sanonnan mukaan ruokahalu kasvaa syödessä. Niinpä mekin haimme yhä uusia haasteita kalastuksen parissa ja matkasimme eräänä kesänä Kairijoelle. Telttaa pystyttäessämme jouduimme toteamaan, että ulkoteltta, se joka pitää sateen ulkona, oli unohtunut kokonaan matkasta. Satuimme huomaamaan, että Kairiverin kalastuskeskuksen puukasan päällä oli muovinkaistale. Ostimme sen ja kiinnitimme muovinkappaleen keppien varaan telttamme vesikatteeksi. Niin selvittiin siitäkin viikosta - ja syötiin harreja ja taimenia mahan täydeltä Kairijoen Majavakosken partaalla.

Vuonna 1997 huomasimme, että Metsähallitus oli kaavoittanut Naruskajärven rantamille mökkitontteja ja kaupitteli niitä. Olimme silloin jo useita kesiä viettäneet Naruskajoen varressa telttaillen milloin missäkin kohtaa. Olin tuolloin reissussa Jannen ja Antin kanssa. Mepä päätimme myös hankkia tontin kalastusreissujen tukikohtaa varten. Tutkailimme tarjolla olevia paikkoja ja yksimielisesti päädyimme kauniilla honkakankaalla olevaan paikkaan. Puhelimitse hoidimme tontin varaamisen saman tien.

Ehkäpä tuon tonttihankinnan kunniaksi päätimme tehdä sinä kesänä hieman tavallistakin pitemmän kalastuskierroksen. Ajelimme Käsivarteen Neljän tuulen tietä, joka nykyisin on nimetty Revontultentieksi. Itse pidin enemmän tuosta vanhasta Yrjö Kokon perua olevasta nimityksestä, mutta kaunis nimi on tietysti tuo uusikin. Kalastelimme Tarvantojoella, joka on hieman Palojoensuun kylästä pohjoiseen. Hyvin saimmekin kalaa. Jatkoimme Kilpisjärvelle. Huiputimme jälleen Saanan - en muista enää, monesko kerta se jo olikaan. Yöaurinko säteili meille Saanalla upeasti. Jatkoimme Norjaan Skibotniin, siis Yykeänperälle, ja sieltä edelleen vuonorannikkoa Altaan eli Alattioon. Ajelimme sieltä Koutokeinon kautta Hettaan ja takaisin etelään. Tämä reissu on tavallaan osa kuudennen kirjani (Takaa-ajo Ruijassa) tausta-aineistoa.

Tontin hankinta Sallan Naruskajärveltä käänsi jälleen uuden lehden Lappi-kuvioissa, joten kerron siitä myöhemmin erikseen.

Kuvassa Janne ja Antti ihastelevat öisellä Saanalla Kilpisjärven maisemia, taustalla Malla-tunturi ja sen takana vasemmalla Kilpisjärven Kolttalahti, jota kautta viidennen kirjani (Prinsessan sieppaus Pältsalla) päähenkilöt lähtivät vaellukselleen:

Lemmenjoen kultakätkö

Kirjan kuvaus:

Vanhasta valokuvasta löytyy kultakätköstä kertova salaperäinen viesti, joka vie poikakolmikon Lapin kultamaille Lemmenjoelle etsimään kulta-aarretta. Sitä havittelee myös öisin hiippaileva roisto. Lopullinen välienselvitty tapahtuu Saariselän vanhalla kaivoskuilulla.

Lemmenjoen kultakätkö vie tarunhohtoisen kultajoen maisemiin. Seikkailun myötä heräävät eloon tarinat vanhoista kultamiehistä.

ISBN 978-952-67109-1-4
Kirja on ilmestynyt 2011. Pehmeäkantinen, 144 sivua. Värillinen kuvakansi, tekstisivuilla mustavalkoisia valokuvia, jotka tapahtumapaikkojen suhteen autenttisia. Kustantaja Naruska Saivo Oy. Kustantajan nettisivut www.naruska.fi

Kirja on ostettavissa kirjakaupoista, nettikirjakaupoista ja myös kustantajalta sähköpostilla tilaamalla (naruska (at) naruska.fi). Kirjaa välittävät kirjastoille ja kirjakaupoille BTJ Finland Oy ja Kirjavälitys Oy.

Matti 16.3.2012

Takaa-ajo Ruijassa

Kirjan kuvaus:

Vaellukselle lähdössä olevilta pojilta varastetaan Kiirunassa kalastusvälineet. Alkaa sinnikäs takaa-ajo läpi Ruijan huikaisevan vuonomaiseman aina Nordkappille, Euroopan äärimmäiseen pohjoiskärkeen saakka. Lopullinen välienselvittely tapahtuu lohijoki Tenon partaalla Utsjoella.

Takaa-ajo Ruijassa vie jännittävälle seikkailukierrokselle Ruotsin Torniojärveltä läpi Pohjois-Norjan Hammerfestiin ja Nordkappiin ja sieltä Tenon rannoille saakka.

ISBN 978-952-67109-3-8

Kirja on ilmestynyt maaliskuussa 2012. Se on Seikkailuja Lapissa -sarjan kuudes teos. Pehmeäkantinen, 104 sivua. Värillinen kuvakansi, tekstisivuilla mustavalkoisia valokuvia, jotka tapahtumapaikkojen suhteen autenttisia. Kustantaja Naruska Saivo Oy. Kustantajan nettisivut www.naruska.fi

Kirja on maaliskuun 2012 loppupuolelta alkaen ostettavissa kirjakaupoista, nettikirjakaupoista ja myös kustantajalta sähköpostilla tilaamalla (naruska (at) naruska.fi)


Matti 15.3.2012

Poikien kanssa pohjoiskalotilla

Muutettuamme Kemijärveltä takaisin eteläiseen Suomeen pääsimme käymään Lapissa vain loma-aikoina. Kolme ensimmäistä kesää meni etelän ihmeisiin tutustuessa ja Eurooppaa autolla kierrellen, mutta sitten oli jo päästävä verestämään Lapin muistoja.

Kolmena kesänä 1984-1986 tein kahden poikani kanssa Lapissa kierroksen. Niihin mahtui hieman vaellusta maastossa, mutta melko pitkiä autolenkkejä. Nuorempi pojista oli juuri saavuttanut ala-asteiän, joten häntä ei kovin pitkille vaelluksille mielestäni ollutkaan syytä vielä houkutella.

Ensimmäisen reissumme pääkohde oli Saariselkä. Teimme kolmen päivän vaelluksen Kiilopään seudulla ja kävimme Suomujoen Kotakönkäällä. Se oli itsellenikin ensimmäinen piipahdus Saariselän maisemissa jalkaisin. Aikaisemmin oli tullut ihailtua Saariselkää vain autotieltä, vaikka Kullervo Kemppisen Poropolku olikin kovasti kutsunut jalanjäljilleen. Autokierroksemme tuolla matkalla ulottui Inariin ja sieltä Pokan tietä takaisin. Poikkesimme jälleen - kuinkas muuten - myös Taatsin seidalla, tuon vanhan ystäväni luona. Sehän olikin minulle jo kolmas käynti - aina noin kymmenen vuoden välein.

Pojat nuotiolla Suomujoen Kotakönkäällä:

Seuraavana kesänä päätimme lähteä naapurimaamme Ruotsin Lappiin. Kunnianhimoinen tavoitteemme oli käydä Kebnekaisella tai ainakin sen juurella. Suuret luulot eivät suuta halkaise, mutta totuus oli karumpi. Jalkamme eivät kestäneet raskaita rinkkojamme, vaan hiertyivät kumisaappaissa rakoille jo ensimmäisenä päivänä Nikkaluoktasta lähdettyämme. Niinpä tuo Kebnekaisen vaellus kuivui siihen, että vain ihailimme runsaan kymmenen kilometrin päästä sen lumihuippuja, ja palasimme autolle yön nukuttuamme. Kun patikkavaellus oli tyssännyt, päätimme tehdä autovaelluksen. Tiesin, että hieman aikaisemmin on valmistunut maantie Köli-vuoriston, joka nykyisin Skandien nimellä tunnetaan, yli Norjaan. Ajoimme tuota melko tuoretta tietä Torniojärven rantoja ja edelleen Kölin yli Narvikin läheisyyteen. Upeat olivat maisemat. Ja vielä upeammat ne olivat, kun jatkoimme vuonorannikkoa pohjoiseen Skibotniin, suomalaisittain Yykeänperälle. Tuo matka oli senkin vuoksi tavanomaista upeampi, että ajoimme sitä yöllä. Vuonot olivat suorastaan maalauksellisia sinisessä yöhämyssään. Meri sattui olemaan lähes tyyni, vain hyvin hyvin loivat ja matalat mainingit aivan kuin huokaisten kohtasivat rantakivet. Veneetkin nukkuivat ankkuriketjuissaan liikkumattomina.

Öinen vuonomaisema:

Tuo kierros Kiirunasta Torniojärven kautta Skibotniin muodosti osaltaan pohja-aineistoa kuudenteen kirjaani nimeltään Takaa-ajo Ruijassa. Kirja ilmestyi juuri äskettäin, vain noin viikko sitten. Samalla käytin kirjan taustana muutama vuosi aikaisemmin tapahtunutta reissuamme Tromssaan.

Skibotnista palasimme Suomeen Saanan juurelle. Kävimme huiputtamassa Saanan. Kävimme myös kolmen valtakunnan rajapyykillä. Tuota käyntiä käytin tausta-aineistona viidennessä kirjassani, Prinsessan sieppaus Pältsalla.

Kuvassa jyhkeä Saana:

Vuoden 1986 kesällä kohteenamme oli Lemmenjoen kulta-alueet. Jälleen kerran, siis kolmannen kerran, tallustelin Jomppasten pihapiirissä Njurgalahdessa. Venekyydillä matkasimme Ravadakselle,  jossa aluksi ihailimme yhtä Suomen upeimmista putouksista. Kapusimme rinkkoinemme ylös Lemmenjoen jyrkän ja korkean rantatöyrään, jonka kullankaivajat Kultalan haminan luona nimesivät aikoinaan Hengenahdistuksenmäeksi raahatessaan jauhosäkkejään töyrään päälle. Kiersimme kulta-alueella Jäkälä-äytsin lenkin. Jäkälä-äytsi olikin vanhojen kultamiesten legendaarisia kaivuuseutuja, mistä oli osoituksena puhtaaksi pestyt kivikasat. Olipa Karhu-Korhosen vanha kämppäkin vielä säilynyt erinomaisessa kunnossa. Jäkälä-äytsin sääskikoivikosta kiipesimme tunturiselänteelle ja tulimme Pellisen laelle. Tämä avoin tasainen tunturialue oli saanut nimensä Morgamojalla kultaa kaivaneesta Jukka Pellisestä, jolla oli varsin vähän tukkaa päälakensa peitteenä. Pellisen elämä päättyi tragediaan, jossa kolme ihmistä sai surmansa.

Tuo Lemmenjoen reissu oli aivan keskeinen neljännen kirjani osalta. Lemmenjoen kultakätkö -kirjassani reissu tehdään uudelleen lähes tuon vanhan vaelluksemme mukaisena. Tosin ennen kirjan kirjoittamista kävin päivittämässä tietoni alueesta tekemällä saman kierroksen vuonna 2010. Kirjani ilmestyi sitten 2011 alussa.

Vanha kullankaivajan kämppä vuonna 1986 Lemmenjoen Jäkälä-äytsillä:

Tuolla vuoden 2010 reissulla jouduin surukseni toteamaan, miten Jäkälä-äytsin purokuru oli tyystin tuhottu konekaivuun seurauksena. Karhu-Korhosen vanha kultakämppäkin vinoon painuneen roikkui puolittain sortuneen penkan reunalla. Todella surullista. Ja mielestäni myös täysin käsittämätöntä ja vastuutonta, sillä onhan kysymyksessä kansallispuisto!

Mielipahaani purin myös kirjassani laittamalla poikien suuhun konekaivuuta kritisoivaa vuoropuhelua. Kannanotoillani olen saanut alueella hääräviä konekaivajia siinä määrin ärsytettyä, että sain heilta sähköpostia, jossa arvosteluni teilattiin. Olen todella tyytyväinen, että se koira älähti, johon kalikkani osui. Lemmenjoen kultakätkö -kirja on siten toiminut kannanottona Lemmenjoen kansallispuiston suojelemiseksi ja sen tärvelemisen lopettamiseksi. Sellainen haluan kirjani olevankin.

Lemmenjoen vaelluksen jälkeen jatkoimme jälleen autokierrosta. Jälleen Ruijaan ja Jäämeren rannalle. Kävimme poikien kanssa Hammerfestissa ja Euroopan äärimmäisessä pohjoiskolkassa, Nordkappissa. Palailimme koti-Suomeen Utsjoen kautta ajellen Tenon ja Inarijoen rantoja aina Angeliin saakka ja sieltä Vaskojoen rantamia Inariin. Tuo reissu osaltaan oli taustaa uusimpaan kirjaani, Takaa-ajo Ruijassa, aivan kuten edellisen kesän kierros Länsi-Ruijan puolella.

Kuvassa Nordkappin jyrkänne:


Kaiken kaikkiaan nuo kolme 1980-luvulla poikieni kanssa tekemään Lapin matkaa, jotka ulottuivat kolmen valtakunnan Lappiin, muodostuivat merkittäväksi rungoksi tuleville kirjoilleni.


Matti 15.3.2012

Kemijärvellä

Vuoden 1975 lopulla päädyin perheineni työpaikan vaihtuessa yllättäen Kemijärvelle, Lapin porstuaan. Nyt saatoin - saatoimme - nauttia Lapista ympärivuotisesti ilman pitkiä ajomatkoja eteläisestä Suomesta.

Melko paljon mielestäni vietimmekin aikaa luonnon helmassa, niin kesäisin kuin talvisin. Syntyperäiset kemijärveläiset varmaankin pitivät meitä hupsuina, kun talvisinkin viikonloppuina pakkasimme evästä reppuun, tungimme sukset autoon, ajelimme autolla muutaman kymmenen kilometriä jonnekin asumattomalle seudulle ja lähdimme päiväksi metsään ilman mitään oikeaa asiaa. Teimme tulet, paistoimme makkaroita, nautimme auringosta, rauhasta ja hiljaisuudesta, jossa lapintiaisenkin tirskahtelun saattoi kuulla. Myös Kemijärvellä syntynyt kuopuksemme oli hiihtoretkillä mukana noin 1,5-vuotiaana. Päiväunet hän veteli havujen päällä hangella.

Kemijärven lähiympäristöt tietysti tulivat tutuiksi, mutta kävimme etäämmälläkin. Eräs viikonloppuretki suuntautui Savukosken perukoille, jolloin koko perhe kiipesimme Sotatunturin laelle. Yövyimme Sotatunturin vanhassa, jo melko huonokuntoisessa porokämpässä - siinä samassa, joka sittemmin tuli mukaan Sotajoen porovarkaat -kirjaani. Pysähdyimme vilkaisemaan ulkoapäin Sotajoen kämppää, kävimme Tulppiossa, piipahdimme myös Kuttusojalla, mutta Kuttusojan kämppä oli jo silloin poissa.

Eräs toinen viikonloppumatka suuntautui Sallan erämaahan. Naruskan tietä ajoimme Tuntsan suuntaan kymmeniä kilometrejä ohi Naruskan eräleirinnän, joka lomamatkallamme muutamaa vuotta aikaisemmin oli tuntunut hyvinkin syrjäiseltä paikalta, mutta nyt aivan rintamailta. Yöpymispaikkana meillä oli Vuonnelo-ojan autiotupa. Sittemmin joku kulkija poltti tuonkin kämpän. Paluumatkalla oijustimme erittäin huonoja kinttupolkuja Naruskajärveltä Värriöjoen varteen ja edelleen Marttiin Tulppion tien varteen. Tuolloin en vielä osannut aavistaa, että kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin tulisin kulkemaan noita reittejä joka kesä!

Teimme Kemijärveltä myös pitkähköjä reissuja, vaikka käytimme niihinkin yleensä vain viikonloppuja. Eräällä pyrähdyksellä kävimme Kaunispäällä ja Tankavaarassa. Juhannuksensa 1978 kiersimme Utsjoen kautta Jäämeren rantaan ja sitä myötäillen Näätämöön ja takaisin Sevettijärven tietä Inariin. Tuo matka oli itsellenikin ensimmäinen Sevetin-Näätämön suunnalle. Alkukesällä 1980 matkasimme puolestaan Ruijan länsiosiin, Kilpisjärven kautta aina Tromssaan saakka ja takaisin. Sehän oli perheellemme jo toinen käynti Saanan maisemissa, itselleni kolmas. Alla olevassa kuvassa ihastelemme Könkämäenon kuohuja Käsivarressa (1980).

Kemijärven aika, vajaa viisi vuotta, muodostui Lappin tutustumisen perusajaksi. Samalla se vain entisestään vahvisti kiintymystäni tuohon pohjoiseen seutuun. Kun vuonna 1980 muutimme työni vuoksi jälleen eteläiseen Suomeen, oli Lappiin palattava lomareissuilla miltei vuosittain. Itse asiassa saattaa kuitenkin olla hyväkin asia, että Lappi nyt on paikka, josta suurimman osan vuotta voi haaveilla, jonne pääsyä odottaa ja sitten aina joka reissulla kokee sen onnen täyttymyksen, jota haaveen toteutumisesta tietysti tuntee.

Murrosvaihe, joka syntyi muuttaessamme Kemijärveltä etelään, saattaa olla jonkinlainen tiedostamaton käynnistävä voima sille, että ryhdyin pohtimaan nuortenkirjojen kirjoittamista Lappi-aiheista. Jos olisin asunut pysyvästi Kemijärvellä, kirjoittaminen olisi ehkä jäänyt kokonaan toteutumatta. Muuttaminen oli epäilemättä lapsilleni henkinen koettelemus, kun heidän jokaisen kaveripiiri ja elämänkuviot olivat muotuneet Kemijärvelle. Elämäntapamme myös oli ollut varsin luonnonläheinen ja sekin side katkesi täällä Etelä-Suomessa - ei täällä niin vaan mennä metsään ja tehdä nuotiota! Kun muutimme pois, halusin kenties jotenkin vahvistaa lasteni siteitä Lappiin ja ajattelin kirjoittaa nuortenkirjan - mahdollisesti useammankin -, jonka kautta he voisivat edelleen elää Lapin tuntemuksia.

Ensimmäisen kirjani tekstin kirjoitin ensimmäisen kerran jo 1980-luvun alkupuolella, mutta kirja jäi silloin julkaisematta. Se ei innostanut kustantajia enkä itsekään sitä silloin voinut kustannussyistä julkaista. Kun digitaalitekniikka alensi kustannuskynnystä 2000-luvulla, kaivoin tuon vanhan tekstini jälleen esille. Jonkin verran muokattuna sen sitten omakustanteena julkaisin vuonna 2006 nimellä Sotatunturin porovarkaat.

Matti 14.3.2012

Pyhiinvaellusmatka Lemmenjoelle, Taatsille ja Saanalle

Sitten tulivat Lapin suhteen jonkinlaiset välivuodet - intti, opiskelu ja perheen perustaminen. Mutta eivät nuokaan vuodet aivan ilman Lappia menneet.

Varusmiespalvelukseni suoritin Oulun Hiukkavaarassa puskajussina. Aliupseerikoulun loppusota käytiin talven pahimmilla pakkasilla sotimassa Kemijärven tuntumassa Sarriojärven maastossa. Pakkasta tosiaankin oli rapiat 30 astetta. Majapaikkanamme oli ns. puolijoukkueteltta, jonka pakkaslukemia yritettiin pitää siedettävinä kaminalla. Eihän se onnistunut, kun tolkuttoman väsymyksen vuoksi jokainen kipinämikko yöllä sammui kaminan viereen. Eikä ne tuoreet puutkaan halunneet palaa...

Sotiminen näkymätöntä vihollista vastaan oli tosi rankkaa. Nukkumaan ei ehtinyt, kun piti pakkasessa tuhertaa jos jonkinlaisia miinoja vihollisen pään menoksi - ja sitten taas suksilla uuteen paikkaan. En muista koskaan muulloin olleeni niin väsynyt. Kirjaimellisesti on totta, että hiihtäessä saattoi nukahtaa seisaalleen - aivan kuin auton rattiin. Heräsi tietysti taas hetkeksi, kun horjahti kumoon.

Vartiopaikalla oli niin kylmä, ettei sellaista vaatemäärä löytynyt repusta, jolla siellä olisi selvinnyt. Alla kuva noista lumisista oloista sotareissultamme alkupuolella vuotta 1968:

Armeijan reissusta ei ole kertynyt aineksia kirjoihini, ei ainakaan toistaiseksi. En ole harrastanut talvivaelluksia. Olen tainnut pelätä, että ne ovat minun kunnolleni ja taidoilleni liian vaativia. Ehkä jonkinlainen alitajuinen epäily on perua jo noilta armeija-ajoilta.

Siirryttyäni opiskelun jälkeen työelämään ja saatua sen myötä ensimmäisen kesäloman ja oman autonkin, mikään ei pidätellyt: Lappiinhan sitä oli lähdettävä. Perheemme, teltta ja muut leirintäloman tarvikkeet pakattiin Ladaan ja sillä Itä-Suomen rajamaita kiertäen kurvattiin kohti pohjoista. Vuosi oli 1975.

Yksi tulevien vuosien kannalta kiinnostavista välietapeista oli Naruskan eräleirintäalue, jota piti Vuorelan Ilmari Tenniöjoen rannassa. Kun siellä vietimme yön, tuntui kuin olisimme olleet syvällä erämaassa. Enpä tuolloin osannut arvata, että tulisin tuota Naruskan tietä myöhemmin kymmeniä, ehkä satoja kertoja ajelemaan vielä paljon syvemmälle erämaahan.

Ajoimme ohi Pyhätunturin, ohi Sodankylän, ohi Saariselän. Ivalossakin yövyimme, kaatosateessa Ivalojoen rannalla. Sitten Inarin kautta Lemmenjoelle. Samaan Jomppasten pihaan, jossa olin toverini kanssa käynyt jalat rakoilla yhdeksän vuotta aikaisemmin. Tälläkään käynnillä emme jatkaneet matkaa kultamaille. Se vaihe sai odottaa vielä kymmenkunta vuotta. Nuo legendaariset kultaseudut ovat keskeisessä osassa kirjassani Lemmenjoen kultakätkö, mutta siitä enemmän eri jutussa.

Jatkoimme sitten kohti Pokkaa. Juuri sitä tietä, jonka vartta meidän oli ollut tarkoitus vuonna 1966 taivaltaa jalkaisin, mutta josta Taatsin seita oli meidät taikavoimallaan pelastanut ja lähettänyt auton avuksemme. Ehkäpä kiitollisena seidalle vein perheenikin katsomaan Taatsin seitaa. Nappaskengillä kiipesin seidalle ja annoin jälleen pienen uhrilahjan. Alle kouluikäiset lapseni todistivat tapahtumaa. Ehkäpä tuota uhria antaessani toivoin, että heistäkin tulisi Lapin kävijöitä. Ja ehkä seita jälleen kuunteli toivettani, sillä kyllä heistä tulikin.

Taatsin seita - monista tapaamisistamme huolimatta - ei ole vielä päässyt ja päätynyt kirjojeni sivuille. Yritän korjata tuon epäkohdan.

Ajoimme sitten vielä pitkän matkan Enontekiön Hetan kautta aina Kilpisjärvelle saakka. Saanan juurella taivaalta sateli lunta ja rakeita, vaikka kalenterin mukaan oli heinäkuu ja kesän lämpimin aika.

Saanalla ja Kilpisjärvellä olen tuon jälkeenkin käynyt useita kertoja. Seutu on päässyt mukaan jo kahteen kirjaanikin - Huumaava Haltin reitti ja Prinsessan sieppaus Pältsalla.

Kiersimme siis oikeastaan koko Lapin yhdellä reissulla. Perheelleni se oli varmaankin raskas reissu. Minulle se ilmeisesti oli jonkinlainen pyhiinvaellusmatka, jossa uudelleen herätin henkiin aikaisemmat intohimoni. Tuo suhde ei ole edelleenkään katkennut.

Matti 12.3.2012

Kittilään ja Saanan maisemiin

Taisi tuo ensimmäinen reissuni Lappiin kesällä 1965 vahvistaa Lapin hulluuttani, sillä heti seuraavana kesänä halusin uudelleen vastaavalle työleirille. Sain houkuteltua mukaan myös yhden kavereistani.

Niinpä nyt matkasimme Kittilään. Ensimmäisenä sijoituspaikkanamme oli Tarpomapään parakkikämppä Kittilan ja Sodankylän rajalla Pomokairassa. Kämppää kutsuttiin nimellä Tippavaara - liekö sillä ollut jotakin tekemistä aikaisempien kämppäläisten elämäntapojen kanssa. Jonkin verran teimme samaakin työtä kuin edelliskesänä eli kaulasimme koivuja, mutta pääasiassa työnämme oli nyt taimien istuttaminen kuokan avulla. Muistan olleeni siinä hyvä ja pääsin hyviin urakka-ansioihin - palkka nimittäin riippui suoraan istutettujen taimien lukumäärästä.

Eräänä viikonloppuna - kesäkuun 18-19. päivä 1966 - kävimme huiputtamassa Kumputunturin. Kävellen. Ei se ihan pikku kävely edes ollut sillä, kämpältä Kumputunturille tuli lähemmäksi 30 kilometriä, siis yhteen suuntaan, ja saman verran takaisin. Kesäyön aurinkokin tuli tunturilta kuvattua ensimmäistä kertaa. Jalathan siinä reissussa menivät rakoille, vaikka kantamista ei ollutkaan.

Viikonloppuisin teimme pikku vaelluksia ympäristöön ja kävimme virvelöimässä tammukoita Vuolappaojasta, joka on Sattasen latvavesiä. Alla olevassa kuvassa keittelen teevettä nuotiolla vanhan ajan pakilla, koska se oli sen ajan retkikeitin.

Vaihdoimme myös kämppää ja siirryimme leirin puolivälissä Suksettoman kämpälle Sirkka-Pokka-tien varteen. Siellä hommana oli koivujen kaulaaminen. Työmaa oli parin kolmen päässä Kapsajoen takana.

Juhannuksena teimme bussiretken Käsivarren kautta aina Norjan Tromssaan saakka. Ikimuistoinen reissu uskomattoman upeisiin vuonomaisemiin. Samalla se oli itselleni ensimmäinen ulkomailla käynti, jopa tuplana, sillä Muonion luona kävimme Ruotsin puolella Muodoslompolossa kääntymässä.

Tuohon Muodoslompolon käyntiin liittyi dramatiikkaa, joka jälkikäteen on huvittanut. Ruotsin puolella saimme ostaa kaupasta kevytolutta. Ostimme sitä porukalla muutaman korillisen - matkan ratoksi. Tulimme takaisin rajalle. Siihen aikaan rajan ylittäminen ei kuitenkaan käynyt yhtä juohevasti kuin nykyään. Tullimies tuli bussiimme ja tietysti huomasi kaljakorit. Niitä ei saanut viedä tullin läpi. Pykälistä tietämättöminä saimme neuvoteltua inhimillisen ratkaisun: saimme juoda oluet ennen kuin ajamme tullin läpi Suomeen. Alkoi hillitön oluen kittaaminen. Leirimme toisena vetäjänä olleesta teologian opiskelijasta meinasi tulla hermoraunio, kun hänellä alkoi olla vastuullaan bussilastillinen humalassa olevia lukiolaisia!

Tuolla reissulla näin tietysti Saanan ensimmäisen kerran. Menomatkalla ihailimme sitä vain juurelta, mutta paluumatkalla halusimme päästä käymään Saanan huipulla. Olimme Saanan kohdalla silloin keskellä yötä. Niinpä huiputin Saanan ensimmäisen kerran melko tarkalleen puolen yön aikaan. Huipulta ottamiini kuviin olen merkinnyt ajoiksi klo 00.10, 00.20 jne. Alla ensimmäinen kuvani Saanasta. Se on otettu menomatkalla 23.6.1966:

Tromssastakin jäi muistoja, joita ei juuri kehtaa kertoa. Erään leirikaverini isä oli Hesassa alkoholiliikkeen pomo. Lisäksi tuo poika oli ainoa minun lisäkseni, joka oli ollut jo edelliskesän leirillä, joten olimme ikään kuin leirin jermuja. Kaverini sai houkuteltua minut uskaliaaseen tempaukseen. Päätimme ostaa Tromssasta kumpikin pullon viinaa. Marssimme Tromssan viinakauppaan. Olimme ilmeisesti Norjankin lain mukaan alaikäisiä. Meinasi lurahtaa housuun, kun liikkeen sisäpuolella seisoi univormupukuinen mies oven vieressä. En vieläkään tiedä, oliko hän poliisi vai vartija.

Tiskillä levitin käsiäni kuin olisin näyttänyt hauen mittaa ja sammalsin "bacardia"!

Ihme ja kumma. Ostos onnistui, samoin toverini ostos. En muista, oliko myyjä yhtään epäilevän näköinen, mutta joka tapauksessa hetkeä myöhemmin marssin viinakaupasta ulos puristaen bacardipulloa kädessäni. En juonut sitä tuolla Tromssassa enkä koko Lapin reissulla. Tullia varten käärin sen makuupussini sisään linja-auton tavarasäilöön. Ei sitä sieltä tullimiehet penkoneet esille, vaikka minua pelottikin.

Liittyypä tuohon Tromassan käyntiin toinenkin tempaus. Ostin nimittäin pornolehden! Aivan kunnon pornolehden, jollaista en ollut koskaan ennen edes nähnyt. Siinä Jallut ja Kallet jäivät kyllä toiseksi. Sellaista se teetti maalaispojalle, kun pääsi ensi kertaa ulkomaille suureen maailmaan.

Kotikylästä mukaani houkutteleman pojan kanssa emme olleet aivan leirin loppuun saakka. Meitä oikein jaksanut koivujen kaulaaminen innostaa. Päätimme lähteä vaellukselle. Uskallusta ja typeryyttä ei puuttunut! Päätimme nimittäin kävellä - tuosta vaan - Lemmenjoelle. Pakkasimme vaelluksen kannalta turhat kamat pahvilaatikoihin ja laitoimme ne postissa menemään kotipuoleen. Sinne lähti bacardipullonikin ja ehjänä selvisi kotiin saakka.

Sitten täydet rinkat selkään ja suoraan kairan läpi kohti Pokkaa. Emmehän me riuskat Lapin kävijät maantietä kulje! Kämpältä oli sentään linnuntietäkin rapiat 20 kilometriä Pokkaan. Välillä pahoja suoalueita. Kartat olivat mitä olivat tuohon aikaan. Muistan, miten aivan nääntyneinä yrittimme selviytyä pois erämaasta tien varteen. Eräälläkin suolla kaverini hupsahti rinkan kanssa miltei vyötäröään myöten turpeen sisään. Lainasin tuota kokemusta myös hieman muunnettuna Sotatunturin porovarkaat -kirjaani.

Selvisimme vihdoin Pokan kylälle. Jalat olivat tietysti hiertyneet kumisaappaissa rakoille. Muutoinkin horjuimme pystyssä pysymisen rajamailla. Laahustimme kuitenkin vielä Taatsijärvelle katsomaan Taatsin seitaa. Uhrasin seidalle ja esitin varmaankin toivomuksen, että seita auttaisi meitä selviämään reissun loppuun saakka.

Seuraavana päivänä lähdimme ontumaan pahaista hiekkatietä myöten Pokasta kohti pohjoista, kohti Lemmenjokea. Pokastahan oli Lemmenjoelle matkaa useita kymmeniä kilometrejä, ehkä 70-80 kilometriä. Siitä oli tulossa todella tuskien taival.

Seita oli kuullut toiveeni ja ymmärtänyt hätämme. Seita oli nähnyt, että olimme tyhmyyttämme ryhtyneet puuhaan, joka selvästi ylitti fyysiset kykymme.Niinpä seita lähetti paikalle pelastavan enkelin. Yksi leirimme työnjohtajista sattui ajelemaan farmarillaan paikalle. Hän oli menossa Inariin. Mies onneksi tunsi tien vartta hoipertelevan kaksikon ja pysähtyi. Niinpä reippaat vaeltajat ja vaeltajien rinkat lastattiin farmariin. Vaellus jatkui körö-körö-kyydillä kuoppaista tietä Lemmenjoen (Njurgalahden) tien risteykseen, johon tyytyväisinä jäimme.

Jalkamme olivat niin huonossa kunnossa, että päästyämme Lemmenjoen rannalle Jomppasten pihapiiriin, päätimme, että käynti Lemmenjoen kulta-alueilla sai jäädä toiseen kertaan. Yön nukuttuamme pääsimme linja-autolla Inariin ja sieltä Rovaniemelle ja edelleen junaan.

Hieman nolosti sujui tuo ensimmäinen varsinainen Lapin vaellukseni. Se hyvä puolihan siinä oli, että jäi varaa parantaa. Eikä se suinkaan vähentänyt Lappi-huumaani, ehkä päinvastoin.

Metsän poika ja Rimpisuon usvapatsas

Palataanpa ajassa useita vuosikymmeniä taaksepäin - aina 1950-luvulle!  Siis lapsuusvuosiini. Silloin sain ottaa ensimmäisen askeleen kirjojen maailmaan.

Kotini oli köyhä mökki maaseudulla, karulla Suomenselällä. Se ei ole nostalgiaa, vaan koruton tosiasia. Samanlainen tosiasia oli myös se, että kotiini kirjat tulivat vasta minun mukanani.

Äitini ei osannut lukea eikä myöskään kirjoittaa - eikä koskaan edes oppinutkaan. Hän oli tullut sota-aikana Aunuksen Karjalasta Suomeen. Isäni oli käynyt pari viikkoa kiertokoulua. Ihme ja kumma, mutta hän sentään osasi kohtuullisesti lukea ja jopa hieman kirjoittaakin. Tosin kirjeet hän yleensä kirjoitutti naapureillaan, kunnes minä vanhempana ryhdyin hoitamaan perheemme virallista kirjeenvaihtoa.

Ainoa kirja(nen), jota vanhempani - tai siis pelkästään isäni - luki, oli almanakka. Löytyihän kodistani tietysti myös katekismus ja virsikirja, mutta niitä ei muistaakseni juurikaan tutkittu. Kotini ei ollut mitenkään korostuneen uskonnollinen.

Perhetuttujamme oli sattumalta kylän kansakoulunopettaja, mikä oli oikeastaan yllättävää, kun ottaa huomioon oman kotini yhteiskunnallisesti vaatimattoman aseman. En lähde tässä tuota tuttavuustaustaa sen enempää selvittämään. Joka tapauksessa tuolla seikalla oli ratkaiseva merkitys omalle kirjaharrastukselleni.

Sain tuolta opettajaperheeltä joululahjaksi 8-vuotiaana ensimmäisen oman kirjani. Se oli tuon ajan tyypillinen historiallinen poikakirja - Jussi Kukkosen Metsän poika. Kirja on onneksi säilynyt matkassani kaikki nämä vuosikymmenet. En ole kirjaa kuitenkaan kymmeniin vuosiin lukenut. Silti mielestäni muistan kirjan sisällöstä kohdan, jossa kirjan nuorukainen sai maistaa suolaa! Kun poikana luin kirjaa, minunkin piti saada eteeni suolalautanen, johon kastoin lihapalaa tai leipäpalaa... Niin elin mukana tuon kirjan tapahtumissa.

Metsän poika -kirjan päähenkilöt ovat Pekka ja tämän Taavi-vaari. Hauska yhteensattuma on, että nuorin lapsenlapsistani sai viime kuussa nimekseen Taavi!

Jussi Kukkonen (k. 1955) oli Kainuun Sanomien pitkäaikainen päätoimittaja ja tuottelias monipuolinen kirjailija. Useat  hänen nuorisokirjoistaan ja romaaneistaan olivat aiheeltaan historiallisia.

Myös toisen oman kirjan sain vuotta paria myöhemmin joululahjaksi samalta opettajaperheeltä. Kirja oli A.E. Ingmanin Rimpisuon usvapatsas, jota voi pitää yhtenä nuorisokirjallisuutemme klassikkona. Tämän mystissävyisen seikkailukirjan tapahtumat sijoittuvatkin Lappiin, joten siitä kai voitaneen katsoa alkaneen itää oma Lappi-huumani. Onneksi tuokin kirja on säilynyt tallessa tähän päivään saakka.

Rimpisuon usvapatsas oli ilmestynyt alunperin jo vuonna 1915, joten se oli jo 1950-luvullakin suorastaan klassikko. Aika ei ollut - eikä ole vieläkään - himmentänyt tuon ajattoman salaperäisyyden viehätystä. Kirjan kirjoittaja A. E. Ingman oli leipätyöltään pappi, mutta on samalla eräs arvostetuimpia nuortenkirjailijoitamme. Hän kirjoitti monta muuta suosituksi tullutta nuortenkirjaa kuten esimerkiksi Latvasaaren kuninkaan hovilinna ja Kahden taalarin raha.

Matti 10.3.2012

Sotatunturin porovarkaat

Kirjan kuvaus:

Reipashenkinen seikkailu tapahtuu Kemijoen Lapissa, jossa erämaan villi luonto lumoaa kulkijansa. Kalaretkellä olevat pojat törmäävät roistoihin ja päätyvät kiipeliin. Nokkeluutensa ansiosta pojata selvittävät tilanteen. Niin hyvä kuin paha saa palkkansa.


Sotatunturin porovarkaat on toiminnallinen seikkailu, jossa pojat ovat poikia ja konnat konnia. Kirja on kiehtova ja jännittävä elämysmatka Lapin erämaahan.

ISBN 952-92-1173-2

Kirjan 1. painos vuonna 2006, toinen painos 2007. Pehmeäkantinen, 126 sivua. Värillinen kuvakansi, tekstisivuilla mustavalkoisia valokuvia. Kustantaja Naruska Oy. Kustantajan nettisivut www.naruska.fi

Kirja on edelleen ostettavissa kirjakaupoista, nettikirjakaupoista ja myös kustantajalta sähköpostilla tilaamalla (naruska (at) naruska.fi)


Matti 9.3.2012

Sotajoen kokemuksista Sotatunturin porovarkaisiin

Sotajoen kesätyöleirillä työmaamme sijaitsi Maaimmaisen Sotatunturin läheisyydessä, joten käveltävää aamuin illoin oli jopa viisi kilometriä suuntaansa. Kämpän luona ylitimme Sotajoen joen yli kaadettua puunrunkoa myöten käyttäen karahkaa tukikeppinä. Sotajoki oli sadepäivinä herkkä tulvimaan. Silloin joen ylitys puunrunkoa pitkin suorastaan vaarallista, mutta pahempia haavereita ei onneksi sattunut.

Sotatunturin porovarkaat -kirjassa Sotajoen kämpällä ja Sotajoella itsellään on hyvinkin keskeinen rooli tapahtumapaikkana.

Työmatkapolkumme varressa oli sodanaikainen taistelupaikka. Siellä oli vielä suorastaan miltei kokonaisia luurankoja pääkalloineen. Työnjohtajamme, jotka olivat aitoja savukoskelaisia metsätyönjohtajia, arvelivat, että kaatuneet ja paikallaan jätetyt olivat venäläisiä. Kukapa sitä varmuudella edes tietää. Paikalla oli myös runsaasti hylsyjä. Löysimme jopa räjätämättömän varsikäsikranaatin. Me typerykset yritimme sitä jopa kivenmurikoiden avulla saada räjähtämään. Onneksi emme saaneet!

Myös tämä todellinen taistelupaikka päätyi kirjani sivuille.

Rannimmainen Sotatunturi oli aivan Tulppion tien vieressä vain noin kolmisen kilometriä ennen kämppäämme. Viikonloppuretkenä kävimme huiputtamassa tuon Sotatunturin, joka sittemmin tuli esiintymään kirjani nimessä.

Kämpän ja Rannimmaisen Sotatunturin välillä, myös melko lähellä Tulppioon menevää tietä, oli vanha Sotatunturin porokämppä. Sotajoen leirin aikaan tietysti kävin tutustumassa myös tuohon poromiesten kämppään. Sen lisäksi - yllätys, yllätys - kymmenkunta vuotta myöhemmin vuonna 1979, kun olin muuttanut muutamaksi vuodeksi perheineni Kemijärvelle, eräällä viikonloppuretkellä yövyimmekin tuossa kämpässä. Juuri niillä lavereilla, jotka myös näyttelivät keskeistä osaa kirjani juonessa.

Tässä sisäkuva Sotatunturin porokämpästä vuodelta 1979:

Juhannuksena teimme Sotajoen kämpältä yhteisen vaellusretken kairan läpi Kemijoen varteen Kuttusjojan suulle. Matka on linnuntietä noin kymmenkunta kilometriä, mutta maastossa kierrellen tietysti selvästi pitempi. Heti reitin alkupuolella oli Vouhtujoen latvan suoalueet, jotka olivat hankalia ylitettäviä. Pitäessämme taukoa Kontioselässä järjestimme sääskentappokisan eli kuka saisi eniten nitistettyjä inisijöitä yhdellä kämmenen iskulla. Minun paras tulokseni oli 36 kappaletta. En muista, miten sijoituin kisassa tuolla tuloksella.

Kuttusojan suulla oli siihen aikaan vielä Kuttusojan autiotupa. Vuosikymmeniin sitä ei ole enää ollut. Kuttusojan tienoo ja kämppä saivat kirjani juonessa tärkeän aseman.

Alla kuva Kuttusjojan kämpästä vuonna 1965:

Olimme leirillä kuulleet kerrottavan Samperista ja hänen vetureistaan, joilla tuo kuuluisa metsäpäällikkö (Kemi-yhtiön Hugo Sandberg) 1910-luvulla kiskotutti puutavaraa Nuortin alueelta Kemijoen varteen. Höyryvetureita varten rakennettiin puurautatie erämaan läpi. Samperin toista veturia säilytettiin - ja ilmeisesti edelleen säilytetään - Tulppion kämppäalueella.

Päätin eräänä sunnuntaina, kun ei ollut tähdellisempääkään tekemistä, lähteä katsomaan Samperin veturia. Tulppioon oli runsas kymmenen kilometriä kämpältämme. Sinne pääsi hiekkatietä myöten, mutta osan matkasta voi kävellä myös tuota vanhaa kuuluisaa veturikeinoa. Yksinäni pistelin Tulppioon. Siihen aikaan Tulppiossa ei ollut minkäänlaisia matkailupalveluja kuten nyt. Paikka oli autio. Hetken hämmästelin ruosteista höyryveturia. Sitten pistelin maahan painuneitta ja huomattavalta osin jo lahonnutta ratalinjaa takaisin Sotajoelle.

Olen myöhemminkin - jo ennen kirjani kirjoittamistakin - käynyt uudemman kerran Tulppiossa. Oman aikansa legenda oli tuolla takametsissä majaillut "Tulppion Tisko", jossa riehakkaita hetkiä viettivät niin jokivarsia koluavat kalamiehet kuin porojaan haeskelevat poromiehet.

Tulppion ja Samperin veturin halusin myös liittää Sotatunturin porovarkaat -kirjan juoneen.

Alla kuvassa Samperin radan vesitorni. Höyryveturit tarvitsivat matkallaan lisää vettä - aivan kuin Villin Lännen kuvissa olemme tottuneet näkemään! Sen vuoksi radan varteen rakennettiin erityisiä vesitorneja, joista vetureita tankattiin. Tämä vesitorni lienee säilynyt aivan näihin päiviin saakka, mutta tämä kuva on vuodelta 1965:

Näin siis Sotajoen kesätyöleirini kokemukset vuodelta 1965 siirtyivät ja vaikuttivat ensimmäiseen Seikkailuja Lapissa -sarjan kirjaani, joka sai nimekseen Sotatunturin porovarkaat. Kirjan ensimmäisen version kirjoittelin jo 1980-luvun puolivälissä, mutta julkaisuksi kirja päätyi vasta vuonna 2006. Jo tällä ensimmäisellä kirjalla oli vahva todellisuuspohjainen tausta tapahtumapaikkojen ja jopa tapahtumien osalta.

Matti 9.3.2012

Sotajoki Savukoski

Haaveestani päästä Lappiin tuli yllättäen totta lukion ensimmäisen luokan jälkeisenä kesänä. Tuolloin elettiin vuotta 1965.

Asuin maaseudulla, mutta kotini ei ollut maatalo. Vain pahainen torppa, jossa ei ollut peltotöitä eikä karjataloutta. Rahasta oli puutetta ja kesätöitä olisi tarvinnut, mutta eipä niitä maaseudulla juurikaan ollut tarjolla.

Pitäjän pappi tiesi kesätöiden tarpeesta. Jostakin hän sai idean tai tiedon, että Lapissa järjestettiin kesäisin "työleiri" lukioikäisille. Järjestäjänä oli joku kristillistaustainen ylioppilaskunta. Leirin johtajina toimisi pari teologian opiskelijaa. Pappi ehdotti isälleni, että jospa poika lähtisi tuonne kesätyölerille. Siellä tehtäisiin jotakin kevyttä metsäraivausta ja työstä maksettaisiin palkkaa.

Tietysti lähdin, suorastaan mielelläni. Näinhän pääsisin samalla tutustumaan tuohon haavemaahani.

Leiriläiset oli koottu eri puolilta Suomea. En enää muista, millaisilla matkaohjeilla matkaan lähdin ja missä porukka koottiin yhteen. Oikein rinkka minulle hankittiin. Sulloin sen täyteen tavaroita. Olihan edessä lähes puolentoista kuukauden oleskelu jossakin Lapin sydänmailla. Linja-autolla lähdin kotoa ja varmaankin junalla matkasin pohjoiseen. Ehkäpä oli löydettävä tiensä Kemijärven asemalle, mutta en enää muista tuota vaihetta. Tai mahdollisesti saimme jäädä jo Rovaniemellä pois junasta.

Joka tapauksessa linja-auto vei meidät sitten tukikohtaamme. Syvälle erämaahan. Matkasimme Kemijoen vartta kohti itäkairan perukoita. Savukosken kautta Martin kylään. Siellä ylitimme Kemijoen. Siltaa ei siihen aikaan ollut, vaan kapulalossilla linja-autokin kiskottiin yli suuren virran. Matka jatkui Kemijoen yhä ylemmäksi. Leiripaikaksemme osoittautui Sotajoen tukkikämppä. Sinne asettauduimme kuin tukkilaiset konsanaan.

Sotajoen leiriaika muodosti sittemmin keskeisen osan ensimmäisen kirjani (Sotatunturin porovarkaat) tapahtumaympäristöstä ja tausta-aineistosta.

Leirin vetäjinä olivat teologian opiskelijat Ilkka Pärssinen ja Matti Häkkinen. Ilestä tuli käsittääkseni legendaarinen merimiespappi ja myöhemmin rovasti. Matin elämänvaiheista en tiedä. Ruokaa meille oli laittamassa kaksi kotitalousopiskelijaa. Leiriläisten määrää en muista, mutta eiköhän meitä ainakin parikymmentä poikaa ollut. Kaikki siis eri puolilta Suomea. Ketään en tuntenut ennestään.

Työnämme oli pääasiassa koivujen ns. kaulaaminen. Koivuja pidettiin tuohon aikaan roskapuuna, joka piti saada hävitettyä. Vesureilla koivujen rungon ympärille hakattiin rengas, josta kaikki tuohi pitää poistaa niin, että paljas puupinta tuli näkyviin. Se aiheutti sen, että koivu muutaman vuoden kuluessa kuoli ja lahosi pystyyn. Tuskinpa tuosta metsänhoidollisesta älyttömyydestä oli iloa muuta kuin tiaisille ja joillekin muille linnuille hyvien pesäpökkelöiden lisääntyessä.

Kerronpa eri jutussa, millä tavoin tuo Sotajoen kesätyöleiri sittemmin nivoutui osaksi Sotatunturin porovarkaat -teosta. Laitan tähän alle kuitenkin kuvan Sotajoen tukkikämpästä. Kuvausajankohta näyttää olleen juhannus, koska juhannuskoivut reunustavat portaita. Sotajoen kämppä hyvin edustaa Lapin jätkäperinnettä ja tukkilaisidylliä, vaikka tosielämässä tukkikämpillä idylli oli hakusassa.

Matti 8.3.2012

Seikkailuja Lapissa

Seikkailuja Lapissa on lähinnä varhaisnuorille suunnattu kirjasarja. Sarjassa on julkaistu tähän mennessä viisi teosta: Sotatunturin porovarkaat, Inarijärven aarre, Huumaava Haltin reitti, Lemmenjoen kultakätkö ja Prinsessan sieppaus Pältsalla. Sarjaan ilmestyy kuudes teos lähiaikoina.

Kerron myöhemmin jokaisesta kirjasta ja sen taustoista erikseen. Näin aluksi muutama yleisempi seikka kirjoistani ja tavastani kirjoittaa.

Jokaisen kirjan tapahtumapaikat ovat pääosiltaan autenttisia, todellisia. Joiltakin osin yksityiskohdat saattavat olla juonen vuoksi kirjoittajan mielikuvitusta, mutta vain vähäisiltä osin. Myös kirjoissa kuvatut vaellusreitit, polut, melontareitit, maisemakohdat ja niin edelleen, ovat suurimmaksi osaksi todenmukaisia. Siten kirjat tavallaan ovat myös eräänlaisia vaellus- tai melontaoppaita. Olen itse kulkenut nuo "keinot" - kuten Lapissa vanhastaan on reittejä nimitetty - läpi ja kokemusteni pohjalta siirtänyt ne kirjan tapahtumiin.

Olen pyrkinyt myös muutoin kuvaamaan luonnon yksityiskohtia sellaisena kuin ne olen niitä itse juuri noilla reiteillä ja paikoilla kokenut. Jos kirjaan on pujahtanut näiltä osin virheitä, ne tietysti ovat tahattomia. Kun esimerkiksi Haltin reitillä tunturissa juoksee kettu, se on todellisuudessakin tapahtunut. Ja kun esimerkiksi Inarijärven Palosaaressa pyrähtelee riekkopoikue, se on todellisuudessa tapahtunut.

Kirjojen varsinainen juoni - siis jännitysjuoni - on kirjoittajan luomaa mielikuvitusta, fiktiota. Yleensä olen kuitenkin pyrkinyt siihen, että juoni voisi jopa olla totta. Ainakaan toistaiseksi en ole halunnut käyttää aivan mahdottomia juonirakenteita, vaikka niillä jännitystä kenties voisi huomattavasti lisätäkin ja vaikka ne kenties ensisijaista kohdelukijakuntaa enemmän kiehtoisivatkin. Tulevaisuus tulee näyttämään, annanko ehkä mielikuvitukselle jatkossa enemmän vapauksia lentää. Inarijärven aarteessa juonella on todellisuuspohjainen esikuvansa, josta kerron tarkemmin tuon kirjan esittelyn yhteydessä.

Jokaisessa kirjassa on melko runsas valokuvakuvitus. Kuvat ovat pääsääntöisesti todenmukaisia, siis otettuja niiltä paikoilta, joihin ne kirjassa liittyvät. Ne ovat todellisia myös siltä osin, että ne eivät ole kirjaa varten tai muutoinkaan lavastettuja.

Pahoitellen joudun toteamaan, että kuvien esitystaso kirjassa jää onnettoman heikoksi. Osaksi se on seurausta siitä, että osa kuvista on jo melko vanhoja ja otettu oman aikansa halpakameralla. Osaksi kuvien heikohko taso on seurausta siitä, että kuvat ovat alun perin suurimmaksi osaksi värikuvia, ja kirjaa varten ne on painokustannusten vuoksi muunnettu mustavalkokuviksi, jolloin niiden taso ei ole säilynyt alkuperäistä vastaavana. Täytyykin toivoa, että väripainotekniikan kehittyminen ja halpeneminen mahdollistaisi joskus värikuvien käyttämisen ilman, että pienten painosten hinta nousee kohtuuttoman korkeaksi.

Eräs kirjallisuuden asiantuntija arvioi aikoinaan ensimmäistä teostani ja kuvasi sen olevan tyyliltään 1950-luvun poikakirjallisuutta, jolla ei ole sijaa tämän päivän lukijoiden keskuudessa.

Tyylini suhteen hän varmaankin oli oikeassa. Kiinnostavuuden suhteen toivottavasti väärässä.

Kirjani varmaankin - ja omasta mielestäni toivottavasti! - muistuttavatkin niitä reippaita suoratoimintaisia nuortenkirjoja, joita itse varhaisnuorena ja vähän varttuneempanakin ahmin. En ole edes halunnut ottaa kirjoihini mitään sen suurempia ihmissuhdepohdiskeluja, henkistä ahdistusta, nuoren omanminän etsimistä perhe- ja kaveripiirissä tai mitään muutakaan sen kaltaista. Jätän sen suosiolla nykylinjan nuortenkirjoille. Haluan, että omissa kirjoissani nuoret nauttivat luonnon, erityisesti Lapin luonnon, helmassa, asettavat oman kestävyytensä koetukselle, toimivat luonnon ehdoilla, erottavat hyvän ja pahan, puolustavat ja suolelevat luontoa, ihastuvat Lapin maisemaan, seikkailevat ja selviävät seikkailuistaan voittajina.

Asiantuntijan mielipiteestä huolimatta toivon olevani oikeassa siinä, että nykypäivänkin nuoret tarvitsevat myös tällaista kirjallisuutta ja että sen lukeminen ei tee heistä onnettomampia, vaan päinvastoin vahvistaa elämänmyönteistä asennetta.

Matti 8.3.2012

Blogini taustakuvaksi - ainakin toistaiseksi - laitoin näkymän Kovddoskaisilta Meekonin laaksoon, jonka reunassa nyppylänä - näin yläsuunnasta katsottuna - kohoaa kuuluisa Saivaara. Huumaava Haltin reitti -kirjassani keskeiset tapahtuma sijoittuvat juuri kuvassa näkyvän järven rantamille Saivaaran tuntumaan. Saivaaran huipulle ns. perässähiihtäjät kiinnittivät muistolaatan presidentti Urho Kekkosen 80-vuotispäivän kunniaksi. Presidentti Kekkosen hiihto- ja kalastusretkien mielipaikkoja oli Porojärvi Saivaaran juurella.

Kairojen kiertelijä

Lienee paikallaan kertoa muutama sana itsestäni - tai ainakin suhteestani Lappiin.

En ole syntyjäni Lapista enkä tälläkään hetkellä asustele siellä. Olen kuitenkin muutaman vuoden 1970-luvulla asunut Lapin eteisessä, Kemijärvellä.

Lappi kiehtoi jo poikavuosista alkaen. Mielelläni lueskelin Lappi-aiheisia seikkailukirjoja. Haaveilin päästä Lappiin itsekin. Kerron hieman myöhemmin, miten tuon haaveeni kanssa on käynyt.

Olen aina ollut innokas lukija, oikeastaan kirjastojen suurasiakas. Toinen läheinen harrastus on ollut luonnossa vaelteleminen ja luonnon tapahtumien tarkkailu. Varttuneemmalla iällä alkoi itää myös ajatus, että yrittäisin siirtää Lappi-kokemuksiani ja Lappi-innostustani sekä samalla luontorakkauttani kirjojen muodossa uudelle sukupolvelle. Niin päädyin kirjoittamaan Seikkailuja Lapissa -kirjasarjaa.

Jatkan yhä kairojen kiertelyä. Ja aion jatkaa niin kauan kuin jalka nousee suolla mättäältä mättäälle, rakassa kiveltä toiselle. Lukuisia paikkoja on tullut käytyä, mutta vielä lukuisampia on käymättä. Tunturin huippu on aina yhtä upea kokemus, vaikka joka kesä onnistuisi kapuamaan useammallekin huipulle. Jokainen puron mutka laulaa omaa lauluaan.

Jaa-a, tässä kuvassa istuskelen Käsivarren Yliperän maisemissa. Kuonnarvarrin satulassa, taustalla avautuu Kuonnarjohkan laakso, jossa Kuonnarjoki itse luikertelee. Vaelluksen määränpäänä on tällä reissulla Halti. Pääosin tämän reissun pohjalta syntyi Seikkailuja Lapissa -sarjan neljäs teos, Huumaava Haltin reitti. Mutta siitä enemmän myöhemmin.

Matti 7.3.2012

Alku aina hankalaa

Rohkenen aloittaa bloggaamisen. Pitkään olen sitä vieroksunut, mutta sitten ajattelin, että bloggaavathan presidentit, eduskunnan puhemies, ministerit, kansanedustajat, joten eiköhän sitä voi pitää nyky-yhteiskunnassa vähintäänkin yhtä hyväksyttävänä viestinnän tapana kuin yleisönosastoon kirjoittammista, ilmeisesti jopa parempana.

Alku aina hankalaa. Kyllä tuo vanha tuttu sanonta tuntuu pätevän tähän bloggaamiseenkin. Toivottavasti joskus pääsee  huokaisemaan myös sen jatko-osan - lopussa kiitos seisoo...

Blogeja on niin tuhottomasti, että on kai mietittävä varsin tarkkaan, millaista ja mistä aiheesta aikoo blogia ryhtyä pitämään. Ainakin siinä tapauksessa, että ajattelee blogistaan olevan iloa tai hyötyä jollekulle toisellekin eikä vain itselleen. Tai vaikka ei edes iloa tai hyötyä, kunhan se edes hieman kiinnostaisi joitakuita muitakin netinkäyttäjiä.

Jos aikoo jakaa bloginsa kautta tietoa jostakin aiheesta, niin vaativuustaso kasvaa olennaisesti. Pitäisihän tiedon ainakin suurimmalta osin olla paikkansa pitävää. Muutoin taitaa tehdä karhunpalveluksia. Niinpä aionkin pysytellä pitkälti omien tuntemusteni, kokemusteni ja mielipiteideni kaidalla polulla ja jättää vähemmälle eksaktin tiedon jakamisen. Silloin ehkä välttyy pahimmilta virheiltä.

Pyrin rajaamaan blogini aihepiiriltään varsin tiukasti. Jo blogini nimi - Seikkailuja Lapissa - antaa rajauksesta viitteen, joskin jättää aihepiirin vielä varsin laajaksi.

Lappi tulee olemaan keskeinen käsite blogissani. Vasta tulevaisuus tulee osoittamaan, miten laajalti tuota aihetta blogissani tullaan pyörittelemään.

Mutta on syytä tarkentaa vielä rajausta ainakin näin alkuvaiheessa. Olen kirjoittanut muutamia Lappi-aiheisia nuortenkirjoja, tähän mennessä niitä on julkaistu viisi ja kohta - oletettavasti siis maaliskuussa 2012 - ilmestyy kuudes. Nämä nuortenkirjani on julkaistu Seikkailuja Lapissa -nimisenä sarjana. Siihen siis pohjautuu blogini nimi.

Tarkoitukseni on tässä blogissa kertoilla hieman taustoja näille kirjoille. Taustajutut muodostunevat omista kokemuksistani, tapahtumista, kirjojen tapahtumapaikoista ja muustakin, jonka ajattelen ikään kuin elähdyttävän kirjojen lukijoita. Vielä en itsekään tiedä, mitä kaikkea blogissani tulee esille.

Toivon, että blogiini osuneet jaksavat seurata sen sisällön karttumista. Toivon myös, että saan palautetta blogini lukijoilta. Se olisi todellinen ilo - myös siinä tapauksessa, että palautteessa olisi mukana nokkosen poltetta.

Matti 7.3.2012