keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Kemijärvellä

Vuoden 1975 lopulla päädyin perheineni työpaikan vaihtuessa yllättäen Kemijärvelle, Lapin porstuaan. Nyt saatoin - saatoimme - nauttia Lapista ympärivuotisesti ilman pitkiä ajomatkoja eteläisestä Suomesta.

Melko paljon mielestäni vietimmekin aikaa luonnon helmassa, niin kesäisin kuin talvisin. Syntyperäiset kemijärveläiset varmaankin pitivät meitä hupsuina, kun talvisinkin viikonloppuina pakkasimme evästä reppuun, tungimme sukset autoon, ajelimme autolla muutaman kymmenen kilometriä jonnekin asumattomalle seudulle ja lähdimme päiväksi metsään ilman mitään oikeaa asiaa. Teimme tulet, paistoimme makkaroita, nautimme auringosta, rauhasta ja hiljaisuudesta, jossa lapintiaisenkin tirskahtelun saattoi kuulla. Myös Kemijärvellä syntynyt kuopuksemme oli hiihtoretkillä mukana noin 1,5-vuotiaana. Päiväunet hän veteli havujen päällä hangella.



Kemijärven lähiympäristöt tietysti tulivat tutuiksi, mutta kävimme etäämmälläkin. Eräs viikonloppuretki suuntautui Savukosken perukoille, jolloin koko perhe kiipesimme Sotatunturin laelle. Yövyimme Sotatunturin vanhassa, jo melko huonokuntoisessa porokämpässä - siinä samassa, joka sittemmin tuli mukaan Sotajoen porovarkaat -kirjaani. Pysähdyimme vilkaisemaan ulkoapäin Sotajoen kämppää, kävimme Tulppiossa, piipahdimme myös Kuttusojalla, mutta Kuttusojan kämppä oli jo silloin poissa.

Eräs toinen viikonloppumatka suuntautui Sallan erämaahan. Naruskan tietä ajoimme Tuntsan suuntaan kymmeniä kilometrejä ohi Naruskan eräleirinnän, joka lomamatkallamme muutamaa vuotta aikaisemmin oli tuntunut hyvinkin syrjäiseltä paikalta, mutta nyt aivan rintamailta. Yöpymispaikkana meillä oli Vuonnelo-ojan autiotupa. Sittemmin joku kulkija poltti tuonkin kämpän. Paluumatkalla oijustimme erittäin huonoja kinttupolkuja Naruskajärveltä Värriöjoen varteen ja edelleen Marttiin Tulppion tien varteen. Tuolloin en vielä osannut aavistaa, että kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin tulisin kulkemaan noita reittejä joka kesä!

Teimme Kemijärveltä myös pitkähköjä reissuja, vaikka käytimme niihinkin yleensä vain viikonloppuja. Eräällä pyrähdyksellä kävimme Kaunispäällä ja Tankavaarassa. Juhannuksensa 1978 kiersimme Utsjoen kautta Jäämeren rantaan ja sitä myötäillen Näätämöön ja takaisin Sevettijärven tietä Inariin. Tuo matka oli itsellenikin ensimmäinen Sevetin-Näätämön suunnalle. Alkukesällä 1980 matkasimme puolestaan Ruijan länsiosiin, Kilpisjärven kautta aina Tromssaan saakka ja takaisin. Sehän oli perheellemme jo toinen käynti Saanan maisemissa, itselleni kolmas. Alla olevassa kuvassa ihastelemme Könkämäenon kuohuja Käsivarressa (1980).



Kemijärven aika, vajaa viisi vuotta, muodostui Lappin tutustumisen perusajaksi. Samalla se vain entisestään vahvisti kiintymystäni tuohon pohjoiseen seutuun. Kun vuonna 1980 muutimme työni vuoksi jälleen eteläiseen Suomeen, oli Lappiin palattava lomareissuilla miltei vuosittain. Itse asiassa saattaa kuitenkin olla hyväkin asia, että Lappi nyt on paikka, josta suurimman osan vuotta voi haaveilla, jonne pääsyä odottaa ja sitten aina joka reissulla kokee sen onnen täyttymyksen, jota haaveen toteutumisesta tietysti tuntee.

Murrosvaihe, joka syntyi muuttaessamme Kemijärveltä etelään, saattaa olla jonkinlainen tiedostamaton käynnistävä voima sille, että ryhdyin pohtimaan nuortenkirjojen kirjoittamista Lappi-aiheista. Jos olisin asunut pysyvästi Kemijärvellä, kirjoittaminen olisi ehkä jäänyt kokonaan toteutumatta. Muuttaminen oli epäilemättä lapsilleni henkinen koettelemus, kun heidän jokaisen kaveripiiri ja elämänkuviot olivat muotuneet Kemijärvelle. Elämäntapamme myös oli ollut varsin luonnonläheinen ja sekin side katkesi täällä Etelä-Suomessa - ei täällä niin vaan mennä metsään ja tehdä nuotiota! Kun muutimme pois, halusin kenties jotenkin vahvistaa lasteni siteitä Lappiin ja ajattelin kirjoittaa nuortenkirjan - mahdollisesti useammankin -, jonka kautta he voisivat edelleen elää Lapin tuntemuksia.

Ensimmäisen kirjani tekstin kirjoitin ensimmäisen kerran jo 1980-luvun alkupuolella, mutta kirja jäi silloin julkaisematta. Se ei innostanut kustantajia enkä itsekään sitä silloin voinut kustannussyistä julkaista. Kun digitaalitekniikka alensi kustannuskynnystä 2000-luvulla, kaivoin tuon vanhan tekstini jälleen esille. Jonkin verran muokattuna sen sitten omakustanteena julkaisin vuonna 2006 nimellä Sotatunturin porovarkaat.

Matti 14.3.2012

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti