torstai 15. maaliskuuta 2012

Poikien kanssa pohjoiskalotilla

Muutettuamme Kemijärveltä takaisin eteläiseen Suomeen pääsimme käymään Lapissa vain loma-aikoina. Kolme ensimmäistä kesää meni etelän ihmeisiin tutustuessa ja Eurooppaa autolla kierrellen, mutta sitten oli jo päästävä verestämään Lapin muistoja.

Kolmena kesänä 1984-1986 tein kahden poikani kanssa Lapissa kierroksen. Niihin mahtui hieman vaellusta maastossa, mutta melko pitkiä autolenkkejä. Nuorempi pojista oli juuri saavuttanut ala-asteiän, joten häntä ei kovin pitkille vaelluksille mielestäni ollutkaan syytä vielä houkutella.

Ensimmäisen reissumme pääkohde oli Saariselkä. Teimme kolmen päivän vaelluksen Kiilopään seudulla ja kävimme Suomujoen Kotakönkäällä. Se oli itsellenikin ensimmäinen piipahdus Saariselän maisemissa jalkaisin. Aikaisemmin oli tullut ihailtua Saariselkää vain autotieltä, vaikka Kullervo Kemppisen Poropolku olikin kovasti kutsunut jalanjäljilleen. Autokierroksemme tuolla matkalla ulottui Inariin ja sieltä Pokan tietä takaisin. Poikkesimme jälleen - kuinkas muuten - myös Taatsin seidalla, tuon vanhan ystäväni luona. Sehän olikin minulle jo kolmas käynti - aina noin kymmenen vuoden välein.

Pojat nuotiolla Suomujoen Kotakönkäällä:



Seuraavana kesänä päätimme lähteä naapurimaamme Ruotsin Lappiin. Kunnianhimoinen tavoitteemme oli käydä Kebnekaisella tai ainakin sen juurella. Suuret luulot eivät suuta halkaise, mutta totuus oli karumpi. Jalkamme eivät kestäneet raskaita rinkkojamme, vaan hiertyivät kumisaappaissa rakoille jo ensimmäisenä päivänä Nikkaluoktasta lähdettyämme. Niinpä tuo Kebnekaisen vaellus kuivui siihen, että vain ihailimme runsaan kymmenen kilometrin päästä sen lumihuippuja, ja palasimme autolle yön nukuttuamme. Kun patikkavaellus oli tyssännyt, päätimme tehdä autovaelluksen. Tiesin, että hieman aikaisemmin on valmistunut maantie Köli-vuoriston, joka nykyisin Skandien nimellä tunnetaan, yli Norjaan. Ajoimme tuota melko tuoretta tietä Torniojärven rantoja ja edelleen Kölin yli Narvikin läheisyyteen. Upeat olivat maisemat. Ja vielä upeammat ne olivat, kun jatkoimme vuonorannikkoa pohjoiseen Skibotniin, suomalaisittain Yykeänperälle. Tuo matka oli senkin vuoksi tavanomaista upeampi, että ajoimme sitä yöllä. Vuonot olivat suorastaan maalauksellisia sinisessä yöhämyssään. Meri sattui olemaan lähes tyyni, vain hyvin hyvin loivat ja matalat mainingit aivan kuin huokaisten kohtasivat rantakivet. Veneetkin nukkuivat ankkuriketjuissaan liikkumattomina.

Öinen vuonomaisema:



Tuo kierros Kiirunasta Torniojärven kautta Skibotniin muodosti osaltaan pohja-aineistoa kuudenteen kirjaani nimeltään Takaa-ajo Ruijassa. Kirja ilmestyi juuri äskettäin, vain noin viikko sitten. Samalla käytin kirjan taustana muutama vuosi aikaisemmin tapahtunutta reissuamme Tromssaan.

Skibotnista palasimme Suomeen Saanan juurelle. Kävimme huiputtamassa Saanan. Kävimme myös kolmen valtakunnan rajapyykillä. Tuota käyntiä käytin tausta-aineistona viidennessä kirjassani, Prinsessan sieppaus Pältsalla.

Kuvassa jyhkeä Saana:



Vuoden 1986 kesällä kohteenamme oli Lemmenjoen kulta-alueet. Jälleen kerran, siis kolmannen kerran, tallustelin Jomppasten pihapiirissä Njurgalahdessa. Venekyydillä matkasimme Ravadakselle,  jossa aluksi ihailimme yhtä Suomen upeimmista putouksista. Kapusimme rinkkoinemme ylös Lemmenjoen jyrkän ja korkean rantatöyrään, jonka kullankaivajat Kultalan haminan luona nimesivät aikoinaan Hengenahdistuksenmäeksi raahatessaan jauhosäkkejään töyrään päälle. Kiersimme kulta-alueella Jäkälä-äytsin lenkin. Jäkälä-äytsi olikin vanhojen kultamiesten legendaarisia kaivuuseutuja, mistä oli osoituksena puhtaaksi pestyt kivikasat. Olipa Karhu-Korhosen vanha kämppäkin vielä säilynyt erinomaisessa kunnossa. Jäkälä-äytsin sääskikoivikosta kiipesimme tunturiselänteelle ja tulimme Pellisen laelle. Tämä avoin tasainen tunturialue oli saanut nimensä Morgamojalla kultaa kaivaneesta Jukka Pellisestä, jolla oli varsin vähän tukkaa päälakensa peitteenä. Pellisen elämä päättyi tragediaan, jossa kolme ihmistä sai surmansa.

Tuo Lemmenjoen reissu oli aivan keskeinen neljännen kirjani osalta. Lemmenjoen kultakätkö -kirjassani reissu tehdään uudelleen lähes tuon vanhan vaelluksemme mukaisena. Tosin ennen kirjan kirjoittamista kävin päivittämässä tietoni alueesta tekemällä saman kierroksen vuonna 2010. Kirjani ilmestyi sitten 2011 alussa.

Vanha kullankaivajan kämppä vuonna 1986 Lemmenjoen Jäkälä-äytsillä:



Tuolla vuoden 2010 reissulla jouduin surukseni toteamaan, miten Jäkälä-äytsin purokuru oli tyystin tuhottu konekaivuun seurauksena. Karhu-Korhosen vanha kultakämppäkin vinoon painuneen roikkui puolittain sortuneen penkan reunalla. Todella surullista. Ja mielestäni myös täysin käsittämätöntä ja vastuutonta, sillä onhan kysymyksessä kansallispuisto!

Mielipahaani purin myös kirjassani laittamalla poikien suuhun konekaivuuta kritisoivaa vuoropuhelua. Kannanotoillani olen saanut alueella hääräviä konekaivajia siinä määrin ärsytettyä, että sain heilta sähköpostia, jossa arvosteluni teilattiin. Olen todella tyytyväinen, että se koira älähti, johon kalikkani osui. Lemmenjoen kultakätkö -kirja on siten toiminut kannanottona Lemmenjoen kansallispuiston suojelemiseksi ja sen tärvelemisen lopettamiseksi. Sellainen haluan kirjani olevankin.

Lemmenjoen vaelluksen jälkeen jatkoimme jälleen autokierrosta. Jälleen Ruijaan ja Jäämeren rannalle. Kävimme poikien kanssa Hammerfestissa ja Euroopan äärimmäisessä pohjoiskolkassa, Nordkappissa. Palailimme koti-Suomeen Utsjoen kautta ajellen Tenon ja Inarijoen rantoja aina Angeliin saakka ja sieltä Vaskojoen rantamia Inariin. Tuo reissu osaltaan oli taustaa uusimpaan kirjaani, Takaa-ajo Ruijassa, aivan kuten edellisen kesän kierros Länsi-Ruijan puolella.

Kuvassa Nordkappin jyrkänne:


Kaiken kaikkiaan nuo kolme 1980-luvulla poikieni kanssa tekemään Lapin matkaa, jotka ulottuivat kolmen valtakunnan Lappiin, muodostuivat merkittäväksi rungoksi tuleville kirjoilleni.


Matti 15.3.2012

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti