Varusmiespalvelukseni suoritin Oulun Hiukkavaarassa puskajussina. Aliupseerikoulun loppusota käytiin talven pahimmilla pakkasilla sotimassa Kemijärven tuntumassa Sarriojärven maastossa. Pakkasta tosiaankin oli rapiat 30 astetta. Majapaikkanamme oli ns. puolijoukkueteltta, jonka pakkaslukemia yritettiin pitää siedettävinä kaminalla. Eihän se onnistunut, kun tolkuttoman väsymyksen vuoksi jokainen kipinämikko yöllä sammui kaminan viereen. Eikä ne tuoreet puutkaan halunneet palaa...
Sotiminen näkymätöntä vihollista vastaan oli tosi rankkaa. Nukkumaan ei ehtinyt, kun piti pakkasessa tuhertaa jos jonkinlaisia miinoja vihollisen pään menoksi - ja sitten taas suksilla uuteen paikkaan. En muista koskaan muulloin olleeni niin väsynyt. Kirjaimellisesti on totta, että hiihtäessä saattoi nukahtaa seisaalleen - aivan kuin auton rattiin. Heräsi tietysti taas hetkeksi, kun horjahti kumoon.
Vartiopaikalla oli niin kylmä, ettei sellaista vaatemäärä löytynyt repusta, jolla siellä olisi selvinnyt. Alla kuva noista lumisista oloista sotareissultamme alkupuolella vuotta 1968:
Armeijan reissusta ei ole kertynyt aineksia kirjoihini, ei ainakaan toistaiseksi. En ole harrastanut talvivaelluksia. Olen tainnut pelätä, että ne ovat minun kunnolleni ja taidoilleni liian vaativia. Ehkä jonkinlainen alitajuinen epäily on perua jo noilta armeija-ajoilta.
Siirryttyäni opiskelun jälkeen työelämään ja saatua sen myötä ensimmäisen kesäloman ja oman autonkin, mikään ei pidätellyt: Lappiinhan sitä oli lähdettävä. Perheemme, teltta ja muut leirintäloman tarvikkeet pakattiin Ladaan ja sillä Itä-Suomen rajamaita kiertäen kurvattiin kohti pohjoista. Vuosi oli 1975.
Yksi tulevien vuosien kannalta kiinnostavista välietapeista oli Naruskan eräleirintäalue, jota piti Vuorelan Ilmari Tenniöjoen rannassa. Kun siellä vietimme yön, tuntui kuin olisimme olleet syvällä erämaassa. Enpä tuolloin osannut arvata, että tulisin tuota Naruskan tietä myöhemmin kymmeniä, ehkä satoja kertoja ajelemaan vielä paljon syvemmälle erämaahan.
Ajoimme ohi Pyhätunturin, ohi Sodankylän, ohi Saariselän. Ivalossakin yövyimme, kaatosateessa Ivalojoen rannalla. Sitten Inarin kautta Lemmenjoelle. Samaan Jomppasten pihaan, jossa olin toverini kanssa käynyt jalat rakoilla yhdeksän vuotta aikaisemmin. Tälläkään käynnillä emme jatkaneet matkaa kultamaille. Se vaihe sai odottaa vielä kymmenkunta vuotta. Nuo legendaariset kultaseudut ovat keskeisessä osassa kirjassani Lemmenjoen kultakätkö, mutta siitä enemmän eri jutussa.
Jatkoimme sitten kohti Pokkaa. Juuri sitä tietä, jonka vartta meidän oli ollut tarkoitus vuonna 1966 taivaltaa jalkaisin, mutta josta Taatsin seita oli meidät taikavoimallaan pelastanut ja lähettänyt auton avuksemme. Ehkäpä kiitollisena seidalle vein perheenikin katsomaan Taatsin seitaa. Nappaskengillä kiipesin seidalle ja annoin jälleen pienen uhrilahjan. Alle kouluikäiset lapseni todistivat tapahtumaa. Ehkäpä tuota uhria antaessani toivoin, että heistäkin tulisi Lapin kävijöitä. Ja ehkä seita jälleen kuunteli toivettani, sillä kyllä heistä tulikin.
Taatsin seita - monista tapaamisistamme huolimatta - ei ole vielä päässyt ja päätynyt kirjojeni sivuille. Yritän korjata tuon epäkohdan.
Ajoimme sitten vielä pitkän matkan Enontekiön Hetan kautta aina Kilpisjärvelle saakka. Saanan juurella taivaalta sateli lunta ja rakeita, vaikka kalenterin mukaan oli heinäkuu ja kesän lämpimin aika.
Saanalla ja Kilpisjärvellä olen tuon jälkeenkin käynyt useita kertoja. Seutu on päässyt mukaan jo kahteen kirjaanikin - Huumaava Haltin reitti ja Prinsessan sieppaus Pältsalla.
Kiersimme siis oikeastaan koko Lapin yhdellä reissulla. Perheelleni se oli varmaankin raskas reissu. Minulle se ilmeisesti oli jonkinlainen pyhiinvaellusmatka, jossa uudelleen herätin henkiin aikaisemmat intohimoni. Tuo suhde ei ole edelleenkään katkennut.
Matti 12.3.2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti