Sotajoen kokemuksista Sotatunturin porovarkaisiin

Sotajoen kesätyöleirillä työmaamme sijaitsi Maaimmaisen Sotatunturin läheisyydessä, joten käveltävää aamuin illoin oli jopa viisi kilometriä suuntaansa. Kämpän luona ylitimme Sotajoen joen yli kaadettua puunrunkoa myöten käyttäen karahkaa tukikeppinä. Sotajoki oli sadepäivinä herkkä tulvimaan. Silloin joen ylitys puunrunkoa pitkin suorastaan vaarallista, mutta pahempia haavereita ei onneksi sattunut.

Sotatunturin porovarkaat -kirjassa Sotajoen kämpällä ja Sotajoella itsellään on hyvinkin keskeinen rooli tapahtumapaikkana.

Työmatkapolkumme varressa oli sodanaikainen taistelupaikka. Siellä oli vielä suorastaan miltei kokonaisia luurankoja pääkalloineen. Työnjohtajamme, jotka olivat aitoja savukoskelaisia metsätyönjohtajia, arvelivat, että kaatuneet ja paikallaan jätetyt olivat venäläisiä. Kukapa sitä varmuudella edes tietää. Paikalla oli myös runsaasti hylsyjä. Löysimme jopa räjätämättömän varsikäsikranaatin. Me typerykset yritimme sitä jopa kivenmurikoiden avulla saada räjähtämään. Onneksi emme saaneet!

Myös tämä todellinen taistelupaikka päätyi kirjani sivuille.

Rannimmainen Sotatunturi oli aivan Tulppion tien vieressä vain noin kolmisen kilometriä ennen kämppäämme. Viikonloppuretkenä kävimme huiputtamassa tuon Sotatunturin, joka sittemmin tuli esiintymään kirjani nimessä.

Kämpän ja Rannimmaisen Sotatunturin välillä, myös melko lähellä Tulppioon menevää tietä, oli vanha Sotatunturin porokämppä. Sotajoen leirin aikaan tietysti kävin tutustumassa myös tuohon poromiesten kämppään. Sen lisäksi - yllätys, yllätys - kymmenkunta vuotta myöhemmin vuonna 1979, kun olin muuttanut muutamaksi vuodeksi perheineni Kemijärvelle, eräällä viikonloppuretkellä yövyimmekin tuossa kämpässä. Juuri niillä lavereilla, jotka myös näyttelivät keskeistä osaa kirjani juonessa.

Tässä sisäkuva Sotatunturin porokämpästä vuodelta 1979:

Juhannuksena teimme Sotajoen kämpältä yhteisen vaellusretken kairan läpi Kemijoen varteen Kuttusjojan suulle. Matka on linnuntietä noin kymmenkunta kilometriä, mutta maastossa kierrellen tietysti selvästi pitempi. Heti reitin alkupuolella oli Vouhtujoen latvan suoalueet, jotka olivat hankalia ylitettäviä. Pitäessämme taukoa Kontioselässä järjestimme sääskentappokisan eli kuka saisi eniten nitistettyjä inisijöitä yhdellä kämmenen iskulla. Minun paras tulokseni oli 36 kappaletta. En muista, miten sijoituin kisassa tuolla tuloksella.

Kuttusojan suulla oli siihen aikaan vielä Kuttusojan autiotupa. Vuosikymmeniin sitä ei ole enää ollut. Kuttusojan tienoo ja kämppä saivat kirjani juonessa tärkeän aseman.

Alla kuva Kuttusjojan kämpästä vuonna 1965:

Olimme leirillä kuulleet kerrottavan Samperista ja hänen vetureistaan, joilla tuo kuuluisa metsäpäällikkö (Kemi-yhtiön Hugo Sandberg) 1910-luvulla kiskotutti puutavaraa Nuortin alueelta Kemijoen varteen. Höyryvetureita varten rakennettiin puurautatie erämaan läpi. Samperin toista veturia säilytettiin - ja ilmeisesti edelleen säilytetään - Tulppion kämppäalueella.

Päätin eräänä sunnuntaina, kun ei ollut tähdellisempääkään tekemistä, lähteä katsomaan Samperin veturia. Tulppioon oli runsas kymmenen kilometriä kämpältämme. Sinne pääsi hiekkatietä myöten, mutta osan matkasta voi kävellä myös tuota vanhaa kuuluisaa veturikeinoa. Yksinäni pistelin Tulppioon. Siihen aikaan Tulppiossa ei ollut minkäänlaisia matkailupalveluja kuten nyt. Paikka oli autio. Hetken hämmästelin ruosteista höyryveturia. Sitten pistelin maahan painuneitta ja huomattavalta osin jo lahonnutta ratalinjaa takaisin Sotajoelle.

Olen myöhemminkin - jo ennen kirjani kirjoittamistakin - käynyt uudemman kerran Tulppiossa. Oman aikansa legenda oli tuolla takametsissä majaillut "Tulppion Tisko", jossa riehakkaita hetkiä viettivät niin jokivarsia koluavat kalamiehet kuin porojaan haeskelevat poromiehet.

Tulppion ja Samperin veturin halusin myös liittää Sotatunturin porovarkaat -kirjan juoneen.

Alla kuvassa Samperin radan vesitorni. Höyryveturit tarvitsivat matkallaan lisää vettä - aivan kuin Villin Lännen kuvissa olemme tottuneet näkemään! Sen vuoksi radan varteen rakennettiin erityisiä vesitorneja, joista vetureita tankattiin. Tämä vesitorni lienee säilynyt aivan näihin päiviin saakka, mutta tämä kuva on vuodelta 1965:

Näin siis Sotajoen kesätyöleirini kokemukset vuodelta 1965 siirtyivät ja vaikuttivat ensimmäiseen Seikkailuja Lapissa -sarjan kirjaani, joka sai nimekseen Sotatunturin porovarkaat. Kirjan ensimmäisen version kirjoittelin jo 1980-luvun puolivälissä, mutta julkaisuksi kirja päätyi vasta vuonna 2006. Jo tällä ensimmäisellä kirjalla oli vahva todellisuuspohjainen tausta tapahtumapaikkojen ja jopa tapahtumien osalta.

Matti 9.3.2012