En ole koskaan nuorella iällä - enkä varttuneempanakaan - harrastanut melontaa. Nuorempaa sukupolvea inkkarikanootit kuitenkin alkoivat kiinnostaa, kun pyörimme Sallassa Itäkairan jokien varsilla. Niinpä hankittiin kaksi kanoottia.
Jostakin syntyi ajatus lähteä kanoottiretkelle kiehtovalle Inarijärvelle. Oli kaksi kanoottia, joten tarvittiin neljä melojaa. Katseltiin, kenelle tuo kesä 2004 sopisi. Niinpä minäkin osuin joukon jatkoksi, vaikka en juurikaan ollut aikaisemmin kanoottiin edes istahtanut. Varsin vähällä kokemuksella olivat kyllä kaikki muutkin osallistujat - Maarit ja Antti toisessa kanootissa, Janne minun kanssani toisessa.
Melontaretki Inarijärvelle tuli muodostamaan toisen kirjani - Inarijärven aarre - selkärangan.
Valitsimme kohteeksi Inarijärven pohjoisosat, jonne melottaisiin Nitsijärven kautta. Nitsijärvihän rajautuu Sevettijärven tiehen, joten järvelle on helppo päästä. Kartalta nopeasti vilkaisten järvi on miltei kuin Inarijärveä, joskin todellisuudessa pienen kannaksen erottama. Kannaksen läpi Nitsistä Inariin laskee kivinen puro. Kannakselle on rakennettu myös ns. venetie, jossa veneet voi kiskoilla kulkevaa vaunua käyttäen siirtää kannaksen yli.
Nitsijärvi ei ole mikään pieni järvi. Sen saimme kokea heti vesille lähdettyämme. Päästyämme ensimmäisen lahden suojasta avoimelle viisikilometriselle selälle, aallot alkoivat vyöryä sivutuulessa siihen malliin, että oikeasti pelkäsimme kanoottiemme kiepsahtavan kumoon. Jouduimme kääntymään myötätuuleen ja laskettelemaan Nililahden perälle. Huh, huh huokaisimme päästessämme jälleen rantaan.
Rauhoittelimme hermojamme ensimmäisen yön Harjuniemen suojissa. Aamulla pojat kantaa retuuttivat kanootit kannaksen harjanteen yli, koska Harjuniemen kiertäminen olisi merkinnyt pitkähköä mutkaa. Aamu ja koko seuraava päivä illansuuhun saakka olikin erinomaista melontasäätä - aurinkoista ja tyyntä. Inarijärvi - tai siis Nitsijärvi - esittäytyi todella edukseen.
Sekä Nitsijärven että Inarijärven vesi oli erittäin kirkasta. Peilityynessä meloessa veden sisään näki useita metrejä, jopa ilmeisesti lähemmäksi kymmenkunta metriä. Paikoin järvessä oli aivan valtavia pultereita, talon kokoisia kivilohkareita. Suorastaan hirvitti, kun kanootti ylitti niitä miltei hipaisten. Luodoilla oli miellyttävää pitää lepotaukoja:
Vedimme kanootit venetietä myöten Nitsijärvestä Inarijärven puolelle. Emme käyttäneet raskasta siirtovaunua, sillä kanootit liukuivat mukavasti kiskotien pölkyillä. Meloimme varsin pitkän rupeaman, mutta ilman suurempia rasituksia siitä selvittiin. Päädyimme Palosaareen.
Myös Inarijärven aarre -kirjassani kirjan päähenkilöt melovat samaa reittiä ja päätyvät Palosaareen. Kirjan juonessa Palosaari muodostaa keskeisen tapahtumapaikan. Myös omalla melontareissullamme Palosaaresta muodostui - olosuhteiden pakosta - merkittävä välietappi. Voimakkaan tuulen vuoksi jouduimme odottelemaan Palosaaressa tyynempää säätä yhden päivän.
Palosaaressa aika kului itse asiassa varsin mukavasti. Saari on lähes kilometrin pituinen ja puolisen kilometriä leveä, joten siinä riitti sopivasti tutkittavaa. Saaressa oli yllättävän monipuolinen linnusto - mm. ampuhaukka, pikkukuovi, metso ja riekkopoikue.
Palosaaressa oleskelun kruunasi Jannen saama suuri harjus. Mittaa harrisuurimuksella oli 55,5 cm. vaakaa ei ollut, joten paino jäi määrittämättä. Harjus lienee edelleen Jannen suurin. Meillä oli kanootissa mukana savustuslaatikko, joten herkuttelimme Palosaaressa.
Myös kirjassani nuoret viipyvät Palosaaressa. Sieltä he löytävät aarteen. Siellä se heiltä anastetaan.
Illan mittaan tuli hieman tyynempää. Päätimme rohkeasti lähteä pyrkimään kohti Pisteriniemeä. Aluksi saaret suojasivat vastaamme puhaltavalta etelätuulelta, mutta Pisterisalmessa alkoivat Vasikkaselän mainingit vyöryä vastaamme. Hermoja raastavaa oli jättää Turvesaarten suoja ja ylittää Pisterisalmi sivuvastaiseen päästäksemme Pisteriniemen puolelle salmea. Onnistuimme.
Totesimme kuitenkin, että kymmenkilometriseltä Vasikkaselältä tuli sellaisia vaahtopäitä, ettei ollut mitään asiaa lähteä kiertämään Pisteriniemeä sivutuulessa. Kartasta huomasimme, että Pisteriniemen poikki - hieman Pisteriniemen autiotuvan eteläpuolelta - niemen lähes katkaisi pieni kapea sivulahti. Melomalla vuonolahden pohjukkaan ja vetämällä kanootit kapean kannaksen yli, pääsisi Pisteriniemen toiselle puolelle. Niin teimme.
Itse me emme käyneet Pisteriniemen autiotuvalla. Katselimme sitä vain kanootista käsin. Kirjassani osa tapahtumista sijoittuu Pisteriniemen autiotuvan tienoille. Siellä nuoret hankkivat anastetun aarteen takaisin.
Pisteriniemen ylityksen jälkeen yritimme jatkaa melomista kohti Kanavavuonoa. Siinä yrityksessä oli käydä huonosti. Kun ensimmäinen kanoottimme, jossa Maarit ja Antti meloivat, putkahti pikkuvuonon suojasta Vasikkaselän aaltojen armoille, oli kanootti heti keikahtamassa nurin. Säikähtyneinä he kuitenkin onnistuivat kääntymään ja palaamaan vuonon suojaan. Ympärimeno oli todella tipalla!
Palasimme rantakalliolle odottamaan tuulen tyyntymistä. Niin tapahtuikin, kun kello läheni puoltayötä.
Elokuun alkupuolella Inarijärvellä ei tule keskiyölläkään pimeää. Toki aurinko aivan pieneksi hetkeksi torkahtaa taivaanrannan takana, jolloin maisema hämärtyy ja luontokin hiljenee. Kun hämärtyvässä illassa meloimme Kanavavuonoa ja sen jälkeen Kuuvan kanavaa, tunnelma oli satumaisen idyllinen. Oli tullut aivan tyyntä. Kuului vain vähäisiä litsahduksia, kun pienet kalat ruokaillessaan ja kisaillessaan rikkoivat veden pinnan. Ei olisi halunnut itsekään laittaa melaa veteen. Kanoottimme lipuivatkin lähes äänettömästi. Kanavavuono on kapea, joten rantamänniköistä kuului helposti silloin tällöin yölintujen ääntelyä.
Meloimme läpi kapean Kuuvan kanavan, jonka Kuuva-niminen mies aikoinaan käsityönä kaivoi. Kanoottimme liukuivat kanavasta peilityynelle Koskivuonolle. Vuorokausi oli juuri vaihtunut. Aurinko valmistautui jälleen levittäytymään Inarijärven ylle. Melankaan koskematta järven pintaa kanootit lipuivat pitkin yöauringon värikylläisenä hehkuvaa siltaa. Hetki oli - on - unohtumaton. Toivottavasti mahdollisimman moni Lapin kävijä sen joskus saa kokea.
Meloimme aamuyön tunteina pitkälle Nitsijärvelle. Tuo varhaisen aamun melonta oli todella nautinnollinen. Leiriydyimme vasta Ulkupetäjäniemeen. Silloin alkoi olla jo aamu. Nukuimme tovin. Jatkoimme sitten Harjuniemeen, josta löysimme Nitsijärven "rivieran". Emme malttaneet ohittaa sitä pysähtymättä uimaan. Sitten olikin jäljellä enää viimeinen pyrähdys, jossa tuuli jälleen meitä ahdisteli.
Entä se kirjani aarre? Sillä on myös yhteys tosielämään. Inarissa asuva kirjailija Seppo Saraspää löysi syksyllä 2003 Inarijärven Nanguvuonosta hopea-aarteen. Siitä kerrottiin lehdissä ja myös Saraspää itse kertoi löydöstää Miehiä kylmästä -kirjassaan. Tuo todellinen aarrelöytö innoitti oman kirjani juonen kehittelyyn.
Tiedän, että en kyennyt kirjassani välittämään niitä ikimuistoisia ja todella upeita tunnelmia, joita saimme tuolla melontareissulla kokea. Yritin kylläkin, mutta on todettava kliseemäisesti "sanat eivät riitä kertomaan".
Olen todella tyytyväinen, jos Inarijärven aarre onnistuu edes yhdessä tai peräti muutamassa nuoressa herättämään kiinnostuksen päästä joskus Inarijärvelle kanoottiretkelle. Vakuutan, että se tulee olemaan suurenmoista. Mutta samalla joudun varoittamaan, että se voi olla myös vaarallista. Inarijärven voimaa on ymmärrettävä kunnioittaa. Se on meitä mahtavampi. Sitä ei voi eikä kannata uhmata.
Matti Uurinmäki 13.4.2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti