Kesän 2014 ensimmäinen Lapin reissu suuntautui Sallan Naruskajärven kautta Saariselälle. Tällä kerralla uskoin julkisuudessa olleita tietoja siitä, että hillaa ei taida Lapissa juurikaan olla. Niinpä pitkällisen epäröinnin jälkeen päädyin siihen, että en edes lähtenyt resuamaan Naruskan soille. Jos siellä jotain olikin, niin jääkööt thaipoimijoiden iloksi.
Ehkä juuri hillan puuttumisen vuoksi kulkijoita tuntui olevan Naruskan ja Tuntsan suunnalla tavanomaista vähemmän. Ihme kyllä, myöskään yhtään tukkirekkaa ei tullut tiellä vastaan. Se oli suuri ilonaihe, sillä Naruskajärven suunnan metsät alkavat ollakin jo melko lailla raiskattuja. Kaiholla muistelee aikoja pari kolme vuosikymmentä sitten.
Toki Naruskajärven, Värriöjoen ja Tuntsan suunnilla vieläkin erämaan tuntua on. Ainakin jos jättää viittatien ja lähtee poropoluille. Tällä reissulla reppu jäi nostamatta pykälään ja pysyttelin tiiviisti tyypillisen turistin tapaan pölyävällä tiellä. Senkin varressa joskus pääsee ihastelemaan vaikkapa koppeloa, joka yrittää kuskata poikuettaan tien yli. Kyllä siinä kotkotettavaa korpimetsän kanalle riittikin, kun poikueesta osa jäi paikalle osuneen auton vuoksi toiselle puolelle tietä ja vain osa ehti ylittää tien. Koppelon onneksi häiriö oli lyhytaikainen.
Porot. Niitähän lantalainen aina jaksaa ihmetellä, vaikka poromiehen mielestä niissä tuskin on mitään erityisen kummallista. Kun porolauma osuu vaikkapa auton kulkureitille, niin sykähdyttäähän se. Ainakin silloin, kun kohtaaminen tapahtuu metsäautotiellä erämaan keskellä. Valtatielläkin kohtaaminen sykähdyttää, mutta aivan toisesta syystä - varsinkin, jos joutuu paniikkijarrutukseen.
Naruskajärveltä päätimme jatkaa tällä kerralla Saariselän suuntaan hieman pienempiä teitä. Niinpä ajoimme Värriöjoen vartta Savukosken Marttiin. Sieltäkään emme kurvanneet kirkonkylään, vaan päädyimme kiertämään Tanhuan kapeahkon, mutta päällystetyn tien kautta Sodankylään.
On Lappi köyhä ja köyhäksi jää. Tällainen lausahdus silloin tällöin nousee mieleen, kun jänkämaiden keskellä ajelee. Senpä vuoksi ihmettelinkin ääneen erästä asiaa. Tanhuan kylä on varsin syrjäinen. Voisi kuvitella, että siellä asuminen ja sen elinkelpoisena pitäminen aiheuttaa niin asukkaille kuin yhteiskunnalle melkoisia kustannuksia. Savukosken kunnan rahakirstun pohjalle ei osaa kuvitella kovinkaan monta ropoa. Sen vuoksi tuntui oudolta todeta, että rahaa oli riittänyt syrjäisen Tanhuan syrjäisen pikkutien tienpenkereitten ruohon niittämiseen. Eihän se toki paljon maksa, jos traktori niittokoneineen ajelee ja leikkaa kissankellomättäät mataliksi, mutta jotain se silti maksaa. En jaksa ymmärtää, miten tuo voi olla tiukassa taloustilanteessa prioriteettilistalla ylipäätään. En voinut myöskään olla toteamatta, että Sodankylästä Saariselälle vievän valtaiten penkereet sen sijaan oli niittämättä - kuten hyvä olikin.
Saariselällä on tullut käytyä jo niin monta kertaa, että on hieman vaikea keksiä uusia lähikäyntikohteita. Onneksi jotain sentään.
Eräänä päivänä ajoimme vaimoni kanssa Inariin. Halusimme huiputtaa Otsamon, Inarin ylpeyden. Tunturin korkeudeksi kartta näyttää 419 metriä merenpinnasta. Käytimme kaikkein keveintä huiputusreittiä. Ajoimme autolla Rovajärven eteläpäässä olevalle patikkareitin pysäköintialueelle. Rovajärvelle menevä tie erkanee Angeliin menevästä tiestä ja risteys on merkitty. Siitä on patikkareitin alkuun noin 9 km. Tietä pääsee tavallisella henkilöautolla.
Rovajärven p-alueelta Otsamolle vie noin 3 km:n pituinen polku. Aluksi se etenee lähes tasamaassa kankaita ja pieniä suonotkelmia seuraillen. Kosteimmissa paikoissa on pitkospuut. Sitten polku alkaa nousta mäntyjä kasvavia rinteitä mukaillen ja muuttuu melko pian kohtalaisen jyrkäksi. Männyt loppuvat ja alkaa tunturikoivuvyöhyke, joka ennen lakea loppuu ja maisema avautuu puuttomaksi tunturinummeksi. Jonkin verran kivikkoinenhan polku on, mutta kaiken kaikkiaan verraten helppokulkuinen.
Otsamolta avautuvat näkymät oikeastaan joka suuntaan - Inarijärvelle, Mutusjärvelle, Muotkatunturien erämaahan ja Paatarille sekä Lemmenjoen suunnalle. Otsamon laella on entinen palovartijan maja, joka nykyisellään toimii metsähallituksen päivätupana. Kävijävihko oli aivan täyteen kirjoiteltu ja olisi kaivannut vaihtoa, mutta taisivat metsähallituksen huoltomiehet olla kesälomilla
Toisena Inari-päivänä käväisimme Tuulisjärvellä, joka sijaitsee korkealla Tuulispäät-tunturin kupeessa muutaman kilometrin Inarin kirkonkylästä etelään. Järvi on verraten korkealla, noin 300 metriä merenpinnan yläpuolella. Autojen pysäköintipaikalta järvelle vie noin puolentoista kilometrin pituinen hyvä polku. Järven rannalla on laavu, puuliiteri ja käymälä. Järvessä on rautua, mutta sen pyydystäminen onkin sitten jo eri juttu.
30.7.2014
Matti
Ehkä juuri hillan puuttumisen vuoksi kulkijoita tuntui olevan Naruskan ja Tuntsan suunnalla tavanomaista vähemmän. Ihme kyllä, myöskään yhtään tukkirekkaa ei tullut tiellä vastaan. Se oli suuri ilonaihe, sillä Naruskajärven suunnan metsät alkavat ollakin jo melko lailla raiskattuja. Kaiholla muistelee aikoja pari kolme vuosikymmentä sitten.
Toki Naruskajärven, Värriöjoen ja Tuntsan suunnilla vieläkin erämaan tuntua on. Ainakin jos jättää viittatien ja lähtee poropoluille. Tällä reissulla reppu jäi nostamatta pykälään ja pysyttelin tiiviisti tyypillisen turistin tapaan pölyävällä tiellä. Senkin varressa joskus pääsee ihastelemaan vaikkapa koppeloa, joka yrittää kuskata poikuettaan tien yli. Kyllä siinä kotkotettavaa korpimetsän kanalle riittikin, kun poikueesta osa jäi paikalle osuneen auton vuoksi toiselle puolelle tietä ja vain osa ehti ylittää tien. Koppelon onneksi häiriö oli lyhytaikainen.
 |
| Koppelo Naruskajärven tien varressa |
Porot. Niitähän lantalainen aina jaksaa ihmetellä, vaikka poromiehen mielestä niissä tuskin on mitään erityisen kummallista. Kun porolauma osuu vaikkapa auton kulkureitille, niin sykähdyttäähän se. Ainakin silloin, kun kohtaaminen tapahtuu metsäautotiellä erämaan keskellä. Valtatielläkin kohtaaminen sykähdyttää, mutta aivan toisesta syystä - varsinkin, jos joutuu paniikkijarrutukseen.
 |
| Poroja Värriöjoentiellä |
Naruskajärveltä päätimme jatkaa tällä kerralla Saariselän suuntaan hieman pienempiä teitä. Niinpä ajoimme Värriöjoen vartta Savukosken Marttiin. Sieltäkään emme kurvanneet kirkonkylään, vaan päädyimme kiertämään Tanhuan kapeahkon, mutta päällystetyn tien kautta Sodankylään.
On Lappi köyhä ja köyhäksi jää. Tällainen lausahdus silloin tällöin nousee mieleen, kun jänkämaiden keskellä ajelee. Senpä vuoksi ihmettelinkin ääneen erästä asiaa. Tanhuan kylä on varsin syrjäinen. Voisi kuvitella, että siellä asuminen ja sen elinkelpoisena pitäminen aiheuttaa niin asukkaille kuin yhteiskunnalle melkoisia kustannuksia. Savukosken kunnan rahakirstun pohjalle ei osaa kuvitella kovinkaan monta ropoa. Sen vuoksi tuntui oudolta todeta, että rahaa oli riittänyt syrjäisen Tanhuan syrjäisen pikkutien tienpenkereitten ruohon niittämiseen. Eihän se toki paljon maksa, jos traktori niittokoneineen ajelee ja leikkaa kissankellomättäät mataliksi, mutta jotain se silti maksaa. En jaksa ymmärtää, miten tuo voi olla tiukassa taloustilanteessa prioriteettilistalla ylipäätään. En voinut myöskään olla toteamatta, että Sodankylästä Saariselälle vievän valtaiten penkereet sen sijaan oli niittämättä - kuten hyvä olikin.
Saariselällä on tullut käytyä jo niin monta kertaa, että on hieman vaikea keksiä uusia lähikäyntikohteita. Onneksi jotain sentään.
Eräänä päivänä ajoimme vaimoni kanssa Inariin. Halusimme huiputtaa Otsamon, Inarin ylpeyden. Tunturin korkeudeksi kartta näyttää 419 metriä merenpinnasta. Käytimme kaikkein keveintä huiputusreittiä. Ajoimme autolla Rovajärven eteläpäässä olevalle patikkareitin pysäköintialueelle. Rovajärvelle menevä tie erkanee Angeliin menevästä tiestä ja risteys on merkitty. Siitä on patikkareitin alkuun noin 9 km. Tietä pääsee tavallisella henkilöautolla.
Rovajärven p-alueelta Otsamolle vie noin 3 km:n pituinen polku. Aluksi se etenee lähes tasamaassa kankaita ja pieniä suonotkelmia seuraillen. Kosteimmissa paikoissa on pitkospuut. Sitten polku alkaa nousta mäntyjä kasvavia rinteitä mukaillen ja muuttuu melko pian kohtalaisen jyrkäksi. Männyt loppuvat ja alkaa tunturikoivuvyöhyke, joka ennen lakea loppuu ja maisema avautuu puuttomaksi tunturinummeksi. Jonkin verran kivikkoinenhan polku on, mutta kaiken kaikkiaan verraten helppokulkuinen.
 |
| Otsamon polku tunturikoivikossa - suunta alaspäin |
Otsamolta avautuvat näkymät oikeastaan joka suuntaan - Inarijärvelle, Mutusjärvelle, Muotkatunturien erämaahan ja Paatarille sekä Lemmenjoen suunnalle. Otsamon laella on entinen palovartijan maja, joka nykyisellään toimii metsähallituksen päivätupana. Kävijävihko oli aivan täyteen kirjoiteltu ja olisi kaivannut vaihtoa, mutta taisivat metsähallituksen huoltomiehet olla kesälomilla
 |
| Näkymä Otsamolta Inarijärvelle |
Toisena Inari-päivänä käväisimme Tuulisjärvellä, joka sijaitsee korkealla Tuulispäät-tunturin kupeessa muutaman kilometrin Inarin kirkonkylästä etelään. Järvi on verraten korkealla, noin 300 metriä merenpinnan yläpuolella. Autojen pysäköintipaikalta järvelle vie noin puolentoista kilometrin pituinen hyvä polku. Järven rannalla on laavu, puuliiteri ja käymälä. Järvessä on rautua, mutta sen pyydystäminen onkin sitten jo eri juttu.
 |
| Tuulisjärven rantamilla |
30.7.2014
Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti